Niin on taas mahtunut paljon viimeisiin kuukausiin että ei ole ollut aikaa ja energiaa kotisivuja päivitellä.

Alaosaston ZTP -testi on ollut vähän kuin sellainen kokopäivätyö tässä muun elämän ohella ja nyt kun se saatiin onnistuneesti hoidettua, jää aikaa muihinkin juttuihin. :)

Miittahan se pyöräytti potrat pupelot alkukesästä, eli 3.6. syntyi Pälkäneellä Way Out West G -pentue, pitäen sisällään 5 mu, 1 mn, 1 ru, 2 rn.
Hommahan sujui taas kuin liukuhihnalla. Mun oli tarkoitus olla mukana kätilöimässä mutta homma sujui niin haipakkaan että taisin ehtiä mukaan kolmen viimeisen syntymään.
Käytännön jutusta ja siitä jos joku meneekin pieleen, oltiin toki jo sovittu Petran kanssa hyvissä ajoin etukäteen.

Miitan kävin viemässä pälkäneelle viikkoa ennen pentujen syntymää just in case, pennut syntyivät kun 62 vrk tuli täyteen. Hyvän kokoisia, elinvoimaisia ja pulleita naperoita laatikollinen ja Miitta alkoi äipäksi heti rautaisella kokemuksella.

Pennuille oli mukavasti ennakkovarauksia, joskin jakauma meni hieman väärin päin. Narttuja ei riittänyt kaikille halukkaille ja uroksia tulikin sitten sitäkin enemmän.
Kuitenkin kaikille pennuille löytyi hyvät kodit jo hyvissä ajoin ennen luovutusikää, joten tyytyväinen täytyy olla - erityisesti Petran puolesta, koska nuo pennut on _hulluja_.
Moni pennuista päätyi vielä tuttuihin koteihin, mikä on aivan huippu homma!

Sitten jos reenihommiin mennään, Veeran kanssa vielä alkuvuodesta ajattelin että oltaisiin osallistuttu alaosastomme kevään kokeeseen.
Jälki saatiin jo todella hyvälle mallille ja esim omalla leirillämme Hodi Palomäki sanoi että Veeran voisi viedä FH1 syksyllä ja suojeluykköseen koska vaan.

Mutta se tottis.
Meillä oli tosi pahasti kesken estenoudot ja eteenmeno, lisäksi ei ollut häiriötreeniä alla oikeestaan ollenkaan ja mun kunto huononi koko ajan kevään mittaan. Musta ei vaan ollut treenaamaan tottista ja noissa liikkeissä on se 50 p. kiinni.

Niin siis, tässä vaiheessa mainittakoon, että meille on tulossa ihmisperheenlisäystä 12.8. ja taas sama reuma- ja kortisonirumba koko alkuvuoden.
Uskon että C olis saatu kuntoon, ei nyt huippukuntoon, mutta tuloskuntoon kuitenkin ja jäljestä en ollut lainkaan huolissani. Koepäivä vaan tuli liian nopeasti ja jätin koiran ilmoittamatta, mitä en ole kyllä hetkeäkään katunut etenkään näiden myöhempien tapahtumien jälkeen...

Osmo ja Lasse kävi kakkosessa, olosuhteet olivat aivan karmeat, vettä tuli vaakatasossa kaatamalla ja järkyttävä myrskytuuli. Yksikään kokeen koirakoista ei pystynyt selvittämään vieraan tekemää jälkeä.
Pojat kävivät kuitenkin tekemässä nollakoiratottiksen ja se meni upeasti.
Nyt vaan reeniä ja uutta matoa koukkuun. Jälki ei muutenkaan ole Osmon vahvin osa-alue niin sattui sitten tällainen kesämyrsky.
Minua ei harmittanut alkuunkaan ettei oltu Veeran kanssa tuona päivänä hankkimassa ekaa pk-kisakokemusta.

Minä käänsin katseeni ZTP -testiin joka oli siis 10.7.
Ryhmäliikkeitä treenattiin kerran täällä meilllä ja toisen kerran läpivienti virallisissa harjoituksissa.
Puruja(kaan) en juuri pystynyt treenaamaan oman supistusherkkyyden vuoksi, joten ne treenit mitä tehtiin, keskityttiin viettiin, piilolta hyökkäykseen ja hyppytekniikkaan.

Viikkoa ennen testiä vaihdettiin kisakovaan runkoon ja ihmeteltiin kun Veera tuli hyppyyn niin jouston jälkeen irrotti otteen ja hyökkäsi uudelleen. Veerahan ei tee tuommoista, nevörrr. Koko reeniryhmä kummasteli.
No ajateltiin sen johtuvan vain uudesta rungosta kun ei muutakaan selitystä keksitty. Tehtiin vaan viettiä lisää niin ongelma ei enää tullut esille. Melkonen juttu tuo vietti.

Testipäivä tuli ja Veera suoriutui tosi hienosti ryhmäliikkeistä. Se ei ottanut kieppejä mistään, oli tosi rauhallinen ja itsevarma. Olin tosi ylpeä siitä, tuollainenhan se on, minun VeeraKoira.
Saatiin kokenut avustaja ulkomuotoarvosteluun niin Veeran sai jopa ravaamaan ja seisomaan nätisti. :D
Kiitos siis Johanna Marjamäki! <3

Sitten tuli puruosuus, mentiin vaihtamaan kamppeet piilon taa ja ei tarvinnut kovasti viritellä kun Veera tiesi että nyt pääsee puremaan. Haki siis itse hyvään viettiin ja piilolta hyökkäys menikin hienosti. Tosin, koko toinen puoli ylähuulesta oli jälleen kerran hampaiden välissä, miten se onnistuukin siinä, mutta ei se menoa haitannut. :D
Hypyssä sitten kävi sama kuin viikkoa aiemmin treeneissä. Veera lähti hyökkäämään määrätietoisesti, huomasin jo kun lähti hyppäämään ettei kaikki ollut ok, ei hypännyt kunnolla vaan sukelsi alta. Puri kuitenkin täydelle otteelle, mutta kun maalimies teki jouston ja käännöksen, irrotti ja hyökkäsi uudestaan. Maalimies sanoi että ei ehtinyt kissaa sanoa kun oli jo uudestaan kiinni, eikä piitannut kuormasta tuumaakaan.
Huuli pyöreinä siinä saatiin olla että mikähän tämä nyt on.
Tuomari sanoi mulle, että ei tiedä mistä tuo johtui, mutta selvästi näki, ettei ainakaan rohkeuden puutteesta.
Tuomari sanoi myös että arvostaa enemmän koiria jotka ns epäonnistumisen jälkeen hyökkäävät välittömästi uudestaan kuormasta piittaamatta, kuin koiria jotka hyökkäävät puolivaloilla huonolle otteelle ja pysyvät nippa nappa kiinni.
Veera sai siis Sg1A:n.
Seuraavassa näkyy jotakuinkin mitä tapahtui.

Loppuarvostelut koittivat ja oltiin toisiksi viimeinen koirakko. Itkuhan siinä tuli kun homma oli ohi. Monen kuukauden työ ja kaikki meni super hienosti. Oli jotenkin niin takki tyhjänä että sitä vaan liikuttui ihan kaikesta kun jännitys laukesi.
Olin vieläl jännittänyt omaa suoritusta aika lujaa kun luin kuinka muut treenasivat porukalla ryhmäliikkeitä yms, eikä meillä ollut siihen oikein mahdollisuuksia.
Meillä oli kyllä niin mahtava talkooporukka tekemässä testiä, että ei voi kuin olla kiitollinen ihan jokaiselle. <3

No, testi onnellisesti ohi, maanantaina palauttavat purutreenit. Tehtiin viettiä taas ihan simona eikä ongelmia tullut esille.

Tuli tiistai, oltiin ilmoittauduttu Jari Kantoluodon tottisseminaariin koirakkopaikalle (hullu minä). Keväällä kun ilmot oli niin kuvittelin olevan treenikunnossa. No, päädyin että voidaan nyt tehdä vaikka niitä noutoja kun kevään mittaan iskut oli jostain syystä huonontunut ja noudot oli menneet vietillisesti alaspäin...
Tehtiin ensin makupaloilla, sitten vaihdettiin pallopalkkaan.
Meillä oli sellainen iso vihreä silikonipallo. Veera, joka on siis palloHullu, tavoitteli palloa, mutta ei selvästi halunnut purra siihen. No, otti kuitenkin kiinni etuhampailla, pallossa ei ollut vetoa ja Veera korjasi otteen takahampaisiin, ulahti ja irroitti.
Siinä vaiheessa tuntui että multa lähtee jalat alta. Mihä hittoa. :(
Yritin katsoa hampaisiin, koska toukokuun lopussa tapahtui sama, mutta Veeralla oli tikku ikenessä ja ajattelin että onko siellä takahampaissa joku häikkä koska heti kun puri takahampailla, teki selvästi kipeää.
No, kollasin suun läpi, enkä saanut irti reaktiota.
Hain koiran takaisin hyvään tilaan, palkkasin nakilla ja vein autoon. Semmapäivän loputtua ajattelin että vien Veeran kentälle ja teen jotain ihan höpöhöpöä ja palkkaan ruoalla ettei jäisi kurja fiilis. Nyt jo älähti kun avasi suun nakkia antaessa.
Silloin pelotti, mikä ihme mun koiraa vaivaa. :(

Äkkiä soitto eläinlääkärille, onneksi saatiin aika jo torstaille. Keskiviikon semmapäivä meni ihan sumussa, en voinut keskittyä oikein mihinkään kun päällimmäisenä oli huoli Veerasta. Tokikin tuli yöllä mietittyä että sillä on juuret täynnä mätää ja kaikki hampaat pitää poistaa, ielessä kävi myös kitarisat ja tuli myös googlattua kaikki mahdolliset niskavaivat.

Torstaina sitten Veera rauhoitettiin että se saadaan kunnolla tutkittua.

Hermorauniona odoteltiin kunnes lääkäri tuli kertomaan tilanteesta. Veeran pää oli päässyt oikein koekaniiniksi, siitä otettiin harjoitusmielessä yli 30 röntgenkuvaa. :D
Kaikki oli priimaa, ei mitään ongelmaa missään. Nielu oli myös tutkittu perin pohjin.
Tässä vaiheessa alkoi paniikki iskeä. Lääkäri jatkoi kuitenkin että Veeralla oli todella paha tulehdus vasemmassa sisäkorvassa. Tärykalvossa iso reikä ja märkää oli huuhdeltu oikein urakalla.
Ihmettelin että miten koira on pystynyt treeneihin ja kaiken moisiin suorituksiin. Kerroin tietysti taustat ja taahtumat kovan hihan kanssa.
Lääkäri sanoi, että paine on voinut olla moninkertinen korvaan kun kovaan hihaan purressa on pitänyt purra huomattavasti kovempaa. Irrotukset hypyissä tulivat myös tilanteissa joissa koiran viettiä ei erikseen nostettu.
Lopulta korva oli jo niin kipeä että pelkkä silikonipallon pureminen, saati suun avaaminen aiheutti vahvan reakion. Veera parka. :(

Kysyn vaan, että miten kova kipukynnys voi koiralla olla korkeassa vietissä?

Monta asiaa sai selityksen. Mulkkuilu Osmolle kotona, oon laittanut hormonien piikkiin. Noudossa iskujen huononeminen ja vireen madaltuminen.. Satunnainen murina puruissa, mikä ei oo koskaan ollut Veeran tapaista...
Kaikki kävi nyt ihan eri tavalla järkeen.

Luojan kiitos näin jälkikäteen että olin itse huonossa kunnossa enkä pystynyt Veeraa treenaamaan suojelukokeeseen. ZTP:n se selvitti urheasti, mun pikkuinen sisupussi!

Lekurin jälkeisenä päivänä lähdettiin pälkäneelle katsomaan Miitan pentusia ja Miittaa.
Veeralla oli niin kipeä korva ja leuat että se ei saanut kunnolla suutaan auki. Lääkkeiden antaminen oli tosi hankalaa ja ruokaa ei maailman ahnein koira pystynyt syömään lainkaan. :(

Onneksi saatiin antibiootin lisäksi kunnon kipulääkkeet ja seuraavana päivänä jo helpotti.

Tänään tuli 2 viikkoa kuurin aloittamisestaja olimme kontrollissa.Vielä ei näy helpotusta. Jo silloin pari viikkoa sitten lääkäri sanoi että tämä ottaa aikaa, mutta olisin toki toivonut että oltaisiin menty edes vähän parempaan suuntaan...
Antibiootin kylkeen saimme kortisonikuurin ja korvahuuhteen.
Töhnät tutkittiin, mitään hiivaa tai allergiaepäilyä ei ole, toinen korva on täysin puhdas. Kielisi ehkä siitä että korvaan on alun alkaen joutunut jotain sinne sopimatonta joka on ajan kanssa aiheuttanut tulehduksen.

Noh, olen silti onnellinen että kyseessä on Vain korvatulehdus. Se on hoidettavissa. Loppukausi menee kuitenkin mönkään ja suunnitelmat uusiksi.
Mun sektio on 12.8. ja sen jälkeen kuukauden liikkumiskielto. Veeralla taas tod näk antibiootit jatkuu toista kuukautta. Alkaa olemaan syyskuun loppu ennen kuin meidän molempien saikku loppuu. :D

No, ehkä tokoillaan sit ens talvena ja hoidetaan itsemme koekuntoon ens kevääksi pk-puolen osalta, onpahan aikaa hinkata noudot ja eteenmeno kuntoon. :D

On tässä onneksi paljon mistä olla iloinen. Miitta tuli kotiin ja se oli aivan esimerkillisesti hoidettu ja hyvässä kunnossa. Mun tehtävä tässä on todella helppo. Ihan perus elämää.
Typy on ollut viikon himassa ja seitsenvuotiaata nartusta tuskin huomaa että se on hiljan pyöräyttänyt ison pentueen.
Turkki on toki huonossa kunnossa vielä, mutta sekin on jo viikossa mennyt parempaan päin, tukena biotiini, lohiöljy, bio selen + sinkki, msm ja glukosamiini. :D
En voi kuin olla maailman onnellisin tästä yhteistyöstä Petran kanssa. Kaikki on hoitunut aivan upeasti alusta loppuun. <3

Saatiin me Pälkäneeltä tuliaisiakin kun Lasse päätti ottaa itselleen uuden harrastuskoiran kasvamaan. Taloon tuli Way Out West Grand Slam, eli Heikki.
Mahtava, rohkea ja reipas kakara. Ja vielä ruskea. En ehkä kestä! <3
En olisi kuunaan voinut itselle koiraa ottaa tähän tilanteeseen, joten hiljaa mielessäni olen toivonut että Lasse ottaisi, Osmo kun on jo 5,5 v. Voi valtavaa mikä onni.

Ihanaa kun Miittakin on kotona. Tupa on ollut tyhjä ilman sitä. Mamselli pääsi heti lempipuuhaansa, eli uimaan. :)

Ei meillä täällä tylsää tule. :)

Heikki-pojan kuulumisia laittelen myös tänne, mutta sellaista rumbaa tämä meidän arki on, että tuskin tulee yhtään tämän useammin blogia päiviteltyä.

Mutta terkut meiltä kaikille ja ihanaa loppukesää!
Arvostakaa joka treeniä ja kisoja, niitä epäonnistumisiakin, kun on terve koira jonka kanssa pääsee. mikään ei ole itsestäänselvää. <3

Tänään Kokkolassa viimeistä vietiin.
Saatiin koepaikka kun oltiin ajoissa liikkeellä ja päästiin Kokkolaan Keski-Pohjanmaan Koirakillan järjestämään hallikokeeseen Kiltareenalle.

Olin helpottunut, että koe oli hallissa, koska täällä on ollut ihan älyttömän vaihtelevat kelit ja muutama päivä sitten tuli esim. 10 cm lunta... :P

Aika säälittävän vähän on treenejä alla, mutta mulla oli kyllä luotto koiraan kun se nämä asiat osimoilleen osaa.
Lähdettiin siis ajelemaan kohti Kokkolaa avoimmin mielin, ei mitään suorituspaineita, mutta tiesin, että meillä on ihan hyvät mahdollisuudet ykköstulokseen.

Kisapaikalla tuli ensin törsättyä sievoinen summa mihinkäs muuhun kuin koirakrääsään. Hirveetä kun laitetaan noin mahdottoman kattava tarvikemyynti pelipaikalle, eikä mitään tilulilu -kampetta vaan kunnon tavaraa.
Noh, tuli hankittua ne mitä tarvittiin, eikä tarvinnut maksaa postikuluja. :D

Kisapaikalla hengattiin taas hyvissä ajoin ennen omaa vuoroa, Veeralla oli loppunut juoksu n viikko ennen koetta joten halusin taas tyynnytellä omaa pääkoppaani.
Veera ei taaskaan piitannut mistään mitään, kunhan yritti saada ihmisiltä herkkuja taskuista. On se äärimmäisen lungi elukka tuommosessa härdellissäkin.
Pari kilpakumppania tuli oikein ääneen ihmettelemään että kuinka se voi olla noin rauhallinen täällä. Niinku dobermanniksi. Äitiinsä tullut. :)
Ainoa tilanne missä meinas mennä tunteisiin oli, kun joku kisaajista päästi koiransa tosi iholle ja vielä takaapäin. Veera ei rähähtänyt, mutta niskavillat nousi ja murisi. Sanoin omistajalle, että ei päästä koiraansa meidän iholle ja hän siirtyi siitä onneksi sitten kauemmas.

No sitten itse liikkeisiin.

Paikallaolosta saimme 10 p.
Itseäni tosin häiritsi kun Veera haisteli jonkin verran maata, mitä normaalisti ei tee. Kuulin kuitenkin paikalliselta kisakumppanilta, että hallissa oli edellisenä päivänä ollut treenit joissa oli kylvetty oikein urakalla ruokaa.
Siitäpä tuli ajatus että pitää tehdä varmaan sellaisia treenejä joissa oikeasti jättää sitä sapuskaa koiran ympärille ja niitä ei saa haistella eikä ottaa. Eihän noista kisapaikoista tosiaan koskaan tiedä mitä siellä on vastassa.

Seuraamisessa tein hyväksi havaitut normivirittelyt ja saldona siitäkin 10 p.
Täytyy sanoa, että kyllä sen kanssa kelpaa kentälle mennäkin, tekee kyllä niin hienosti, hyvässä tilassa ja teknisesti puhdasta seuraamista. JOtkut tokotuomarit arvostaa väljempää, mutta tältä saimme erityiskehuja upeasta seuraamisesta. Veera ei kosketa mua, ts paina ja on suorassa, käyttää hyvin takapäätä ja kontakti on järkkymätön. Ai lav! <3

Maahanmenosta saimme 9 p. ja siinä valmisteleva osuus meni hienosti. En ole varma mistä piste lähti, lienenkö antanut huomaamattani jonkin vartaloavun? Pitänee taas kevään korvilla kuvata treenejä. :)

Luoksetulosta 8 ½ ja Veera törmäsi minuun kevyesti. :D
Tätä ei olekaan tapahtunut ikinä ennen.
Mutta eipää siinä, malttoi odottaa käskyä rauhassa, mutta tuli sata lasissa luokse. Jarrut ei vaan tällä kertaa toimineet arvioidun mukaisesti. Sivulletulo edestä oli hyvä.

Noutoesineen pitämisestä 10 p. eikä siinä sen kummempaa.

Kaukot, jotka on olleet tosi vahvoilla, tarvitsivat lisäkäskyn. Enpä ollut tajunut treenata niin, että niissä on merkit koiran molemmin puolin ja ennen liikettä Veera selvästi olisi niitä ollut menossa tsekkaamaan jolloin keskittyminen hieman herpaantui. Saimme siis yhdellä lisäkäskyllä 7 p. mutta muuten meni hyvin.

Hypyssä tulikin sitten kunnon sekoilua. Mentiin hyppypaikalle, sitten tuomari ja liikkuri rupes miettimään että kummaltas puolelta se tulikaan ja käskyttivät meidät esteen toiselle puolelle. Seurautin Veeran sinne ja oltiin valmiit, kunnes sanoivatkin että kyllä se oli sittenkin tältä toiselta puolelta ja seurautin Veeran taas takaisin esteen toiselle puolelle.

Itsellä levis paketti ihan totaalisesti ja Veerakin alkoi olla aika h-moilasena että mitäs hittoa täällä tapahtuu. :D
Täten Veera kiersi esteen just siltä puolelta missä oltiin suhattu edes takas. Siitä sitten 20 p. menetys, liikkeestä joka on ollut meille pomminvarma. Mutta niinhän se on, että eläimien kanssa mikään ei ole niin varmaa kuin epävarma. :)
Ja sattuuhan näitä. Olis harmittanut jos tämän takia olisi ykkönen jäänyt saamatta.

Hitokseen jännitti riittääkö pisteet.
Onneksi siellä oli useampi kymppi pohjalla niin se yksi nolla ei meiltä ykköstulosta vienyt!
Koira tottavie tuloksensa ansaitsi! <3

Loppupisteet olivat 167,5 ja sijoitus 4/12 ja TK1.

Nyt on hyvä keskittyä muihin juttuihin ja jättää toko hetkeksi paussille.
Hassua, meidän ei edes pitänyt tokoilla, mutta nyt on jo semmonen pylpyrä hankittu mitä avoimessa kierretään. Ruutumerkit on myös ostoslistalla. :D

Jospas sitten ens syksyn pimetessä innostuisimme taas hallikisoihin. :)

On se kyllä mukava omistaa koira, jonka kanssa mikä vaan on mahdollista. Veera on kyllä aivan huippu ja täydellinen mulle. <3

Ja tapahtui niinä päivinä, että Miitan kauan odotettu juoksu alkoi ja saimme ruveta suunnittelemaan pidemmän luokan riiusteluretkeä sulhasen luo Stuttgartin kylkeen, Ludwigsburgiin.

Jännitykseltä ei vältytty kun ensin minä sairastuin karmeaan flunssaan ja ihmeen kautta toivuttuani sairastuikin kasvatusjohtaja Petra ja pikkuinen Benkku.

Mietittiin jo niinkin hullua ideaa kuin että olisin lähtenyt Miitan ja Juhon kanssa Saksaan meidän pikku pösöllä. Luojan kiitos kaikki retkueemme jäsenet kuntoutuivat ennen reissuun lähtöä.

Tiistaina, kuudentena juoksupäivänä otimme progetestin, arvo oli hyvin matala, 0,7.
Saksa on kuitenkin kaukana, eritysesti Ludwigsburg, joten meidän oli lähdettävä hyvissä ajoin. Tiistai-illalle emme saaneet enää lemmikkihyttiä laivasta, joten päädyimme lähtemään keskiviikkona.

Niin starttasi pieni pösöö kera Juhon 9 kk ja Miitan kanssa kohti Pälkänettä.
Perillä piti tietysti pakkailla tavarat autosta toiseen, syöttää vauvelit hyvin, hoitaa Miitta, syödä välipalaa, lulluttaa malipentuja ja ja ja..... Yhtäkkiä todettiin, että meillä on tulipalokiire Turkuun!

Niin starttasi retkueemme Pälkäneeltä seuraavin kokoonpanoin:

Kasvatusjohtaja Petra (forevör 25 v)
Meikäläinen (forevör 25 v.)
Juho (9 kk)
Benjamin (2 kk)
Miitta (6,5 v)

Kaikki oli valmista ja seikkailu edessä, kuhan ehittäs laivaan!

Kuin ihmeen kaupalla ehdittiin, eikä oltu edes jonon viimeisiä! :D

Ajettiin autokannelle ja oltiinkin sitten ihan kunnon sumpussa.
Benkku oli vielä niin pieni, että häntä kuljetettiin turvakaukalossa. Juholle oli otettava matkarattaat.
Joka puolelta änki ihmisiä ja koiria ja lisää ihmisiä, eikä ne matkarattaat mahtuneet kulkemaan autojen väleissä, vaan jouduttiin välillä laittamaan Benkku ja Petran tavarat parkkiin ja nostelemaan matkarattaita Juho kyydissä autojen yli.
Minulla siihen päälle tietysti kaikki omat tavarat ja Miitta narun päässä.
Ja sitten ne kaikki pujottelevat ihmiset ja koirat.
Soijaa pukkas, mutta turhaan. Miitta kulki vierellä kuin viilipytty ja istui odottamassa kun niin sanottiin.
Kaiken härdellin keskellä pujoteltiin puoli laivaa pitkin ahtaita hyttikäytäviä, ylös, alas, hissillä ja takas. Kiinalaisia säikkyjä turisteja, juoksevia lapsia, ihmisiä, koiria, lisää ihmisiä ja lisää kiinalaisia. Miitta kulki koko ajan rattaiden vierellä löysin remmein piittaamatta mistään ympärillä tapahtuvasta.
Selvittiin hyttiin hengissä, selvittiin jopa hienosti!
Ja ihan turhaa stressasin.

Päästiin hyttiin ja silloin Miitta vasta tajusi, että hänellä onkin nyt kaksi vauvaa hoidettavana! Voi kuinka se ihastui pieneen Benkkuun!
Kun me äidit vaihdettiin vaippoja niin Miitta katseli paheksuvasti kun hän ei saanut pestä peppuja. Miitan mielestä me tehtiin kaikki ihan väärin. :D

Noh, lapset oli jotakuinkin ruokittu niin päätimme lähteä kaupoille ja ravitsemaan itsemme. Miitta jäi kiltisti hyttiin nukkumaan ja siellä se möllötti rauhakseen kun tultiin takaisin.

Voi sitä onnea kun se tajusi, että saa nukkua minun ja Juhon vieressä! Luxusta! Ja vaikka oli kuinka kuuma niin saman peiton alle oli päästävä. :)


Päivä 2.

Heräsimme Tukholman satamassa, kamppeet kasaan ja autolle. Taas sama rumba rattaineen, koirineen ja tavaroineen niin ja kiinalaisineen, mutta edelleen sujui mutkitta.

Päästiin ulos laivasta ja reitti osoitti kohti Malmötä.

Ruotsissa oli kevät jo pitkällä, lunta ei missään!
Nautimme upeista maisemista, lapset olivat tyytyväisiä ja baana avoin.
Välillä käännyin pelkääjän paikalta antamaan pikku Benkulle tuttipulloa, Juho osasi jo itse juoda.

Pysähdyimme n 3 tunniin välein huoltoasemalle niin, että vauvelit pääsivät pois istuimistaan ja saatiin heidät ruokittua ja itsemme myös. Miitta pääsi myös välillä jaloittelemaan.
Miittaa ei juuri takakontista muuten näkynytkään kun se veteli sikeitä matkatavaroiden seassa. Ainoastaan jos vauvat itki, se katsoi huolestuneena että pärjätäänkö me nyt Petran kanssa ollenkaan.

Yks kaks oltiinkin etelä-Ruotsissa. Alunperin tarkoitus oli mennä Tanskaan pitkin Juutinrauman siltaa, mutta oltiin ajettu jo 50 km ohi, joten päädyttiin ottamaan lautta.
Se se olikin näppärää, lauttoja lähti vartin välein ja matkassa meni n 20 minuuttia. Jäätiin autokannelle, mutta oli pakko käydä haistelemassa raikasta meri-ilmaa ja tuulta.

Ei aikaakaan kun Tanska häämötti edessä!

Oltiin yhtä mieltä siitä, että Tanskaan ei majoituta hintatason vuoksi, joten päädyimme jatkamaan matkaa johonkin pohjois-Saksan seutuville.
Tanskassa oli silmin nähden kevät taas pidemmällä, mutta siitä ihanuudesta ei kauaa jaksettu nauttia. Järkyttävät tietyöt ja sen myötä aivan kamalat liikenneruuhkat.
Lisäksi meidän navigaattorin nainen oli ottanut dosetista vahingossa väärät läkkeet ja huuteli paniikissa ihan mitä sattuu.
Pysähdyttiin paikalliseen mäkkiin tankkaamaan vauvat ja itsemme ja niillä hiilareilla saatin taas energiaa jatkaa matkaa.

Viimein tulimme toiselle lautalle, joka veisi meidät Saksaan! Wuhuuuu mikä tiimi!
Lauttamatka oli hieman pidempi, vajaa tunnin ja menimme sisälle kahvittelemaan, vaihtamaan vauveleille vaipat ja syömään.
Maisemat olivat häkellyttävät upeassa ilta-auringossa.

Olimme todella Saksassa!
Taivas oli upea ja puut piirsivät mustat, terävät silhuetit sitä vasten. Kuin maalauksessa.

Vauvat nukkuivat ja me aikuiset ajateltiin, että päästellään menemään vielä hetki. Hetki muuttuikin muutamaksi tunniksi ja päädyimme Hannoverin liepeille etsimään seuraavan unipaikan. Matkaa siis Tukholmasta Hannoveriin reilu 1100 km. Melkonen sissi tuo Kasvatusjohtaja!

Yövyttiin sellaisessa omenahotellin tyyppisessä itsepalvelumotellissa missä ei ollut henkillökuntaa ollenkaan. Uni tuli tarpeeseen ja Miitta oli tohkeissaan kun nyt sai nukkua minun, Juhon, sekä Petran ja Benkun välissä. :D
Ihanan varovainen Miitta olikin pienten kanssa, hoitamisyrityksiä piti vain välillä hieman rajoittaa.


Päivä 3.

Aamu valkeni, pissatin Miitan ja vein sen autoon. Käytiin pikapesulla, ruokittiin vauvelit ja hypättiin uljaaseen Mondeoon.
Jossakin vaiheessa tuli Benin omistajilta viestiä, että missä päin mennään. Kovasti luulivat ettei itsekään tiedetä, kun sanottiin olevamme Hannoverin liepeillä. Meillä oli enää reilu 500 km matkaa taitettavana kohteeseen. :)

Autobaanan varrelta löytyi hyviä paikkoja aamupalalle ja lasten hoitoon. Pysähdyttiinkin syömään ja liikuttamaan Miittaa melko pian.
Oli ilo taas huomata, ettei Miitta piitannut tuhatta ja sataa ohi suhahtelevista autoista eikä mistään muustakaan mitään.

Vaikkei ajon suhteen mitään tavoitetta asetettukaan niin oli selvää, että oltaisiin perillä vielä samana iltana!

Meidät kutsuuttiin Stuttgartin dobermann klubille, jossa Benin omistaja Jürgen oli vetämässä illan koulutusta.

Löysimme ihmeen kaupalla perille ja vastassa oli hieno klubitalo A-oikeuksineen, ruokaravintoloineen ja aidattuine kenttineen. Vähän erilainen meininki kuin koto-Suomessa.

Meidät otettiin lämpimästi vastaan ja katselimme harjoituksia muun porukan kanssa. Tietysti oli mukava nähdä erilaisia koiria ja taas aika erilainen tapa treenata niitä.
Oli mukava nähdä myös kaksi Benin urosjälkeläistä, molemmat olivat oikein mukavan oloisia koiria.

Harjoitusten jälkeen menimme klubitalolle illalliselle ja kaikki olivat kovasti kiinnostuneita matkastamme ja siitä, miten ihmeessä ollaan lähdetty näin hullulle reissulle vauvojen kanssa.
Huono huumori kukki, meillä oli mukavaa, vauvat viihtyivät ja olivat levollisia ja ruoka oli hyvää.

Aika väsyneinä lähdimme suunnistamaan kohti hotellia kymmenen aikaan illalla.

Viimein perillä!
Checkasimme sisään ja otimme vauvelit ja matkatavarat kantoon ja suuntasimme etsimään huonettamme.
Minä jäin vauvojen kanssa odottamaan ja Petra lähti hakemaan Miittaa autosta.
Vuoden koiranomistaja -palkinto myönnettiin minulle kirkkaasti! Olin unohtanut oven sekkosen selälleen ja Miitta olisi voinut koska tahansa lähteä omille teilleen. Siellä se pötkötteli onneksi tyytyväisenä ilman huolen häivää.
Olisihan se ollut melkoista mennä Saksaan kadottamaan koira. Ajatuskin kauhistuttaa, nyt jo vähän naurattaa, mutta päällimmäisenä kauhistuttaa.

Kaikki hyvin ja koira turvassa päästiin viimein yöpuulle väsyneinä ja onnellisina!

Päivä 4.

Aamu valkeni ja lähdin Miitan kanssa lenkille anivarhain.
Voi sitä ihmetystä millaiset maisemat hotellilta aukenikaan!

Oltiin sovittu yhdeksäksi treffit Jürgenin kanssa heille, josta mentäisiin porukalla jäljelle katsomaan Benin pojan, Alfredin treenejä.

Oltiin siis aamulenkillä puoli seiskan aikaan Miitan kanssa. Ei ristin sielua missään ja mitkä maisemat!

Käytiin nauttimassa hotellin aamiaista, pakattiin karavaani ja suunnattiin kohti Ludwigsburgin laitamia, Jürgenin tukikohtaa.

No tietysti eksyttiin. Oltiin keskustassa, navigaattori sekoili, oli toinenkin samanniminen katu eri puolella Ludwigsburgia ja lopulta puhuttiin jo seitsemännen kerran Jürgenin kanssa puhelimessa ja yritettiin selittää missä ollaan.
No ei siinä auttanut kuin laittaa dataroaming päälle ja turvautua googlemapsiin ja lopulta löydettiinkin perille idylliselle asuinalueelle.

Lähdettiin samoin tein ajelemaan pelloille ja hämmentyneinä ihailimme maisemia. Vihreyttä ja vehreyttä silmänkantamattomiin.

Katsoimme Benin pojan treenin ja Alfred vaikutti oikein mukavalta ja lahjakkaalta koiranklopilta.
Heillä oli myös hieman erilaiset häiriöt siellä jäljellä.....

Samalla Jürgen halusi moikata Miittaa ja tavattuaan sen hän totesi, että luonnetesti on mennyt hyväksytysti läpi.
Isäntä itse on isokokoinen, möreä-ääninen semmoinen vähän mörökölli ja sanoi, että moni narttu on kääntynyt kannoillaan hänet nähtyään.
Miitta tietysti laittoi itsensä liki ja nautti saamastaan huomiosta. :D

Käytiin vielä pikku kävelyllä miitan ja Benin kanssa ja sovittiin ensimmäinen astutus samalle illalle.

Siinä välissä mentiin käymään Lidlissä ruokaostoksilla ja paineltiin kämpskälle hetkeksi rentoutumaan. Sovittiin että nähdään siinä Lidlillä myöhemmin ja päästään katsomaan Alfredin purutreenejä paikallisen SPL -alaosaston kentälle.

Hirrrween helpolta tuntui reitti lidliltä hotellille ja itsevarmana ajateltiin, että tämä menee kuin vettä vaan.
No eksyttiin. Taas. Ja oltiin taas ihan missä sattuu.
Navigaattorin nainen huusi hilfeä ja isäntä scheissea (silleen puolihuumorilla). Meitä nauratti, itketti, hävetti ja v*tutti samaan aikaan.
Pitikin taas kuvitella että tajutaan tästä paikasta jotain! :D

No, kaikkien kommellusten jälkeen isäntä oli takasin kotona ja ajettiin siten sinne. Ja lähdettiin sellasta kyytiä treenikentälle, että voidaan puhua jo G-voimista. Huhhu.

Pysähdyttiin johonkin matkanvarrelle kävelyttämään Alfredia ja samalla saatiin ihailla maisemia ja huoltaa jälkikasvua. :D

SPL -klubimajalla sitten katsottiin Alfredin valmistautumista ZTP -testiin, kylläpä siellä viedäänkin koiria eri tavalla kuin täällä Suomessa.
Nautiskeltiin ensimmäisen kesäpäivän +20 asteesta, nautittiin kahvia ja raparperipiirakkaa.

Käytiin vielä Miitan kanssa lenkillä kukkuloilla, maisemat oli niin sanoinkuvaamattoman upeat, että väkisinkin tuli vähän kateelliseksi.

Klubilta lähdettiinkin sitten Jürgenin ja Andrean luokse, jonne myös Benin kasvattaja Carola oli tullut Miittaa moikkaamaan ja auttamaan astutuksessa.

Tietystikin kaikki paperit oli unohtuneet hotellille, joten me lähdettiin 'ihan nopeasti' hakemaan niitä. Ja eksyttiin. Taas. :D

No nyt ei kuitenkaan niin pahasti ja kun Jürgen ekan kerran soitti että missä te (nyt taas) olette, niin oltiin onneksi jo siinä heidän pihassa.

Katsottiin paperit läpi puolin ja toisin ja ruvettiin hommiin.
Petra jäi sisälle vauvavahdiksi ja oli ikkunan takana seuraamassa pyhää toimitusta. Minä, Andrea ja Carola hoidettiin astutus.
Ben kyllä tiesi mitä ja miten teki, saatiin jo ensimmäisellä kerralla hieno onnistuminen ja yli puolen tunnin nalkki.

Astutuksen jälkeen saimme nauttia perheen vieraanvaraisuudesta kolmen ruokalajin menun merkeissä. Ruoka oli herkullista, seura erinomaista ja huumori huonoa. Siis täydellistä!!

Vauvelit viihtyivät hyvin ja koirat viettivät aikaa meidän kanssa. Oli ihana tutustua myös Benin 13 vuotiaaseen emään, Lucyyn Benin ja Alfredin lisäksi. Kukaan koirista ei ollut aiemmin nähnyt vauvaa, mutta suhtautuivat meidän pikkuisiin lempeän rauhallisesti. Ben oli erityisen hurmioitunut ja antoi Juholle jopa helliä suukkoja rattaisiin. Ja Juho tykkäsi Benistä valtavasti. :)
Ben oli ääimmäisen avoin, ystävällinen ja tasapainoinen uros, oikea onnellinen kultapoika!

Kun palasimme hotellille, oli näääkyyy kooomeeea. Nimittäin turkkilaiset häät. Parkkipaikka täynnä autoja ja ihmisiä, kuin ihmeen kaupalla löydettiin autolle paikka. Joka paikassa juoksevia ja kiljuva lapsia, ihmisiä, musiikki jytäsi, parfyymi haisi niin voimakkaalle että meinas nenänkarvat kärähtää..... Ja siellä me taas pujoteltiin vauvojen ja Miitan kanssa. Huhhuh.
Selvittiin huoneeseen ja oli helpottaaa vetää ovi perässä kiinni. Sinne ei sentään onneksi kuulunut älämölö...

Sovimme isäntäperheen kanssa aikataulullisista syistä, että toinen astutus tehdään jo seuraavana päivänä. Aamuksi saimme taas kutsun jälkipellolle, mutta tällä kertaa oli pakko jättää väliin, että ehtisimme hoitaa kaiken ennen lähtöä.


Päivä 5.

Herätys ja ihanalle aamulenkille taas Miitan kanssa.
Oli jotenkin haikea olo kun tiesin, ettei tänne tulla varmaan enää koskaan.

Pakkasimme kaikki tavarat jo valmiiksi, ajatuksena mennä aamupalalle ja sen jälkeen chekata ulos hotellista.
Kuinkas sitten kävikään, Juho alkoi oksentamaan. Ensimmöinen tuli huoneessa, kaikki vaatteet vaihtoon. Seuraava sitten aamiaisella ja niin edelleen. Oksennus lensi ihan kaaressa, utta onneksi Juho oli kuitenkin iloinen ja pirteä.

Jatkettiin kuten suunniteltiin, pakattiin auto ja vauvelit ja lähdettiin hotellilta puolen päivän aikaan.

Treffit oltiin sovittu vasta kolmeksi, joten meillä oli muutama tunti luppoaikaa. Päätimme siis sivistää itseämme kulttuurilla ja suuntana keskusta ja Ludwigsburgin linna.
Niin monta kertaa kun olimmekin eksneenä ajaneet sen ohi, mpäri ja ämpäri niin nyt sitä ei löytynyt millään. :D

Ajeltiin summan mutikassa pitkin kaupunkia ja löytyihän se viimein! Kun vimein löydettiin parkkipaikka niin enää ei ollutkaan ihan hirveästi aikaa jäljellä. Päätettiin kuitenkin mennä kävelylle upeaan puutarhaan, vaikkei linnaan sisälle ehdittykään ja iso osa alueesta jäi näkemättä. (Ehkä pakko päästä joskus uudestaan!)

Juho oksensi edelleen, mutta onneksi oli pirteä ja hyväntuulinen ja suostui juomaan. :)

Linnalta suunnistimme Jürgenin luokse. Yllättäen taas eksyttiin. Voi jummi miten paljon voi ihmisiä hävettää. :')

No,onneksi meihin ja meidän navigaattoriin suhtauduttiin jo saksalaisella huumorilla. :D

Lopulta onnellisesti kohteessa ja hoidettiin toinen astutus kunnialla läpi. Taas hieno onnistuminen ja pitkä nalkki.
Benin ilme kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. :D

Vieraanvarainen isäntäväki oli taas valmistanut kolmen ruokalajin illallisen, tällä kertaa italialaista ruokaa. Ja voi niitä herkkuja!

Syötiin, naurettiin ja rupateltiin. Juho oli aiemmin päivällä saanut pieniä annoksia kerrallaan vettä ja nyt olikin ollut jo useamman tunnin oksentamatta. Isäntäväki syötti koirilleen vauvojen porkkanasosetta, joten annettiin sitä Juholle pieninä annoksina veden kanssa ja onneksi se pysyikin sisällä. :)

Illallisen jälkeen vaihdettiin halaukset ja poskipusut ja lähdettiin ajelemaan takaisin kohti pohjoista.

Eksyttiin vain pari kertaa, jälleen naigaattorin ekoilun ansiosta. Pisteet kuskin hermorakenteelle, täytyy sanoa että on muuten pitkä pinna Kasvatusjohtajalla!

Ajeltiin niin kauan kuin suinkin jaksettiin ja tulikin päästeltyä sellainen 900 km putkeen. Oltiin siis jo 40 km päässä satamasta.

Hotelli oli etsittävä ja saatiinkin oikein sviitti yhdestä tienvarsihotellista. :')


Päivä 6.

Aamulla aamupalan jälkeen suorinta tietä satamaan ja lautalla Tanskaan. Olin jo ajatellut että Juhon tauti olisi ohi, mutta lauttamatkalla oksennus lensi taas kaaressa, onneksi satuttiin olemaan lastenhoitohuoneessa ja sain sihdattua suunnilleen kaiken suoraan lavuaariin.

Tällä kertaa ajoimmekin Tanskasta Juutinrauman sillan kautta, joten vältimme tietyöt ja Ruuhkan ja pääsimme Ruotsin puolelle kohtuullisen kivuttomasti. Ruotsissa meiltä tarkastettiin ensimmäistä kertaa jopa passitkin!

Pysähdyttiin johonkin huoltoasemalle pissattamaan Miittaa ja syöttämään vauvoja. Siitä sitten matka jatkui kohti pohjoista.

Siinä jossakin Skånen maisemissa totesin Petralle että mun ruhoni valtasi kokonaisvaltainen väsymys. Ajattelin että pienet torkut auttaisi.
Pilkin siinä ja heräsin kummaan tunteeseen. Äkkä pussi kouraan ja olikin minun vuoro alkaa oksentamaan kaaresssa.
Korkea kuume nousi ja menin ihan toimintakyvyttömäksi.

Petra pysäytti välillä antamaan vauvoille maitoa ja minä en pystynyt edes liikkumaan.

Vain n 600 km Tukholmaan, huhhuh.

Tukholman päässä sitten tenkkapoo odottikin. Miten päästä Viikkarin terminaalille. :o
Joka puolella mistä olisi pitänyt kääntyä, oli tietyö. Siinä alkoi jo hermorakenteet rakoilemaan kun laiva näkyi, meillä oli todella niukasti aikaa olla siellä, mutta mistään ei löytynyt reittiä.

Kuin ihmeen kaupalla selvittiin laivaan viime hetkillä!
Saatiin taas vauvat, tavarat ja Miitta autokannelle purettua. Minä olin kuin zombi, onneksi auto oli viimeisenä ja ovet lähellä niin ei tarvinnut samanlaista episodia kuin lähtiessä.

Mentiin kuitenkin väärästä ovesta ja kierrettiin suunnilleen koko laiva turhaan. Sama härdelli ihmisineen, koirineen, ruuhkineen ja ja ja, vaan onneksi Miitta oli taas kuin ihmisen ajatus.

Kun päästiin hyttiin, otin Juhon viekkuun ja rojahdin pedille lamaantuneena. Petran kuumemittari tiesi kertoa, ettei hyvin mee.

Mutta hitsiläinen, oltiin laivassa ja huomenna Suomessa! Uskomatonta!!

Päivä 7.

Karmea olo, Juho oksensi aamulla, minä olin huonona, mutta onneksi Petra ja Benkku vielä kunnossa!
Kerättiin itsemme autoon ja lähdettiin kohti Pälkänettä. Matkalla pysähdyttiin apteekkiin hakemaan pahoinvointilääkettä ja panadolia.
Täytyy sanoa, että niistä oli kyllä apuakin. Ilman niitä en olisi kyllä voinut lähteä samana päivänä ajamaan Vaasaa kohti.

Pahoinvointilääke oli auttanut sen verran että pystyin vähän jopa syömään ennen lähtöä. Juholle hain lähikaupasta mustkkakeittoa, ab -jugua ja sokerisia pillimehuja, että selvitään kotiin.

Kotimatka ei ollut helppo, ekan kerran pysähdyin holtoaseman pihaan nukkumaan n 40 km matkan jälkeen. :')
Tunnin torkut tuli otettua myös parkanossa ja siitä sitten pääsin ajamaan loppumatkan putkeen.

Lopun vastoinkäymisistä huolimatta Upea reissu, mahtavat vauvat, mahtava seura, mahtava Miitta, upeita paikkoja, upeita ihmisiä, upeita koiria ja ennen kaikkea onnistuneet astutukset!

Nyt sitten odotetaan ja toivotaan että reissu kantaisi hedelmää.

Kilometrejä tuli Juhon ja Miitan kanssa n 4600, että sellainen Juhon eka ulkomaanmatka!
Mutta paremmin ei olisi voinut mennä.

Näin parin viikon toipumisen jälkeen en voi muuta sanoa kuin että tekisin kaiken uudestaan. :)

Maailman laiskin bloggaaja tässä taas terve. 😁
Eipä ole tullut kamalasti kirjoitettua, mutta jos nyt kerran kvartaalissa...

Aika laiskoissa merkeissä on mennyt alkuvuosi. Meikäläisen reumankrempat kiukutteli taas pitkän tovin ja melkein kaksi kuukautta tuli oltua yli 38 asteen kuumeessa. 
Täällä on onneksi reumapolin taso noussut huimasti sitten viime vuoden ja pääsinkin suht nopeasti sisään ja nyt mennään taas kortisonin voimin. Heti helpotti! 😊

Huonoin jakso ajoittui sopivasti meidän suojelutreenien talvitauon kanssa samalle ajankohdalle joten ei niin paljoa harmittanut. Eipä siinä tullut tottistakaan treenattua pariin kuukauteen oikeastaan kertaakaan. 

Oikeastaan koko talvi on keskitytty pelkästään koirien kunnon kohottamiseen. Miitan vanha lihasrevähdys kiukutteli syksyllä ja tuleehan noissa treeneissä aina jos jonkinnäköisiä tällejä niin tuo oma laserlaite on kyllä osoittautunut erinomaiseksi hankinnaksi!
Lisäksi oon laittanut lisäravinteet uusiksi ja koirille menee tällä hetkellä Effe Balance -omega/epa/dha -öljy, msm, glukosamiini, magnesium + b, sekä sinkki ja seleeni kuureina.
oli ilo huomata tällä viikolla että Miitta oli supertikissä kun käytiin osteopaatilla/hierojalla!

Nythän elämme jänniä aikoja, juoksun pitäisi alkaa hetkenä minä hyvänsä ja Saksanreissu lähenee! 😍
Kyllä tuo takakontti onkin jo sen näköinen että enää puhutaan päivistä!
Sitten vaan toivotaan vähän myös lykkyä matkaan että saatais miniBenejä ja miniMiittoja sopiva satsi. 
Nyt on tosi monella ollut huonoa tuuria matkassa joten jännittää kovasti. 

Mutta kyllä me tuossa vähän päästiin jo treenaamaankin.
Tauon aikana suojelun hallinta oli Veeran kohdalla historiaa ja palattiin back to basics. Auttaa ihan hirveesti että saadaan tehtyä kelpo treenejä kotona Lassen kanssa niin ei tarvitse sitten purutreeneissä jauhaa perusasioita.
Äkkiä se hallinta sieltä taas löytyi onneksi, joka tauon jälkeen sama juttu. Nyt varmaan vaikutti sekin ettei tottelevaisuutta tehty lainkaan tauon aikana.

Oli varmaan aika aloittaa myös A-este ja eteenmenorreenit.
Heh, koira täyttää kohta kolme ja meni hiljattain eka kertaa Aan. Mut mihin täs kiire valmiissa maailmassa. 😃
Ensin opeteltiin tekniikkaa ruoalla, erityisesti alastuloa. Nyt parin kerran jälkeen jätän kapulaa juurelle että oppii pitämään saman alaskiipeämistekniikan kuin ruoalla.
nouto itsessään on kunnossa, joten ei tässä nyt pahakaan tilanne ole. Metrinen hyppyhän tuolla kengurulla menee leikiten.
Eteenlähetyksen maahanmeno on muös reenilistalla ja jo tokalla kerralla meni ekasta käskystä maahan. Kolmannella alkoi ennakoimaan, joten rikotaan kaavaa ja tehdään myös paljon läpijuoksua näkymättömälle palkalle.

mutta jos ei nyt mitään traagista tapahdu niin kyllä tuon tottiksen saa kesäkuuhun mennessä helposti koekuntoon.

Osmolla purut ja tottis on kyllä superbueno. Nyt kun toi lumi tuolta kaikkoaisi että päästäis pellolle!
Koko toukokuu on pyhitetty peltojäljelle. Ensin Arfmanin Marian semmaviikonloppu, sitten neljä päivää fh-semmassa Holger Palomäen ohjauksessa, sit vapaaviikonloppu ja viimenen viikonloppu yhdistyksemme oma leiri jossa jälleen päästään Holgerin oppiin. Nyt on tehokasta! 💪🏼

Erityisesti toivon että pojat saisi itsevarmuutta ja motivaatiota omiin reeneihinsä ja ideoita haastaa koiraa oikealla tavalla.
Veeraa ei oo pilattu (vielä) kun ei oo juuri reenattukaan. Mielenkiinnolla odotan ekaa jälkeä talvitauon jälkeen. 😊

Nyt sitten tietysti kun tuli hillitön tottisbuusti niin sairastuin ihan oikeaan influenssaan joka äityi vielä keuhkoputkentulehdukseksi. Ja taas seittemättä päivää punkan pohjalla. 😅

No eilen kyllä uhmasin kuumetta. Olin ilmottanut Veeran tokokokeeseen ja oli muutenkin ihan hilkulla noiden juoksujen kannalta päästäänkö edes osallistumaan. No Veera ei juoksua aloittanut, joten päätin että jos kuume ei mene yli 38 niin menen sinne kokeeseen vaikka pää kainalossa. Heh, 37,9 ja niin me mentiin!

Oli sairaan kiva fiilis, ei jännittänyt yhtään vaikka ei tosiaan oo montaa teeniä tänä vuonna alla.
Paikallaoloa ollaan tehty viimeksi edellisissä kisoissa 12.12. mut ei sen niin väliä kun asia on koiralle selvä.

Hitokseen hienosti vedettiin, tosi pieniä juttuja ja tiukka tuomari. Viimesessä liikkeessä (hyppy) otti vähän häiriötä ulkoa tulevista yllättävistä äänistä ja keskittyminen herpaantui hetkeksi.. jouduin antamaan kaksoiskäskyn, mutta muuten oon kyllä erittäin tyytyväinen kokonaisuuteen. Lisää vaan häiriötreeniä niin hyvä tulee. 😊

Aloitettiin siis kausi hienolla ykköstuloksella 186 p. ja KP. Eli kannatti lähteä! 😍

Meitä muistettiin myös SDY Pohjanmaan kevätkokouksessa Vuoden 2015 tokokoirapystillä, sekä massiivisella Pohojammaan pytyllä.  
Lisäksi SPL-Wasa palkitsi Veeran vuoden 2015 parhaana tulokkaana. 😊

Tästä on mukava jatkaa motivoituneena ja hyvällä fiiliksellä kohti kesää ja kokeita. 😊

Keväällä olisi intoa käydä vielä yksi alo-luokan tokokoe ykköstuloksella ja sitten keskittyö pk-puoleen.
Suojelukoe on jo katsottuna, lisäksi kiehtoisi mennä metsäjälkikokeeseen jos saadaan jana ja esineruutu valmiiksi ja koepaikka.

Otetaan tälleen hissun kissun ilman kummempia paineita, on tässä kaikkea muutakin nääs suunnitteilla mutta niistä lisää ehkä ensi kvartaalissa. 😆

Aika laittaa tämä vuosi nippuun ja ruveta valmistautumaan uuteen, tulevaan vuoteen.

Itselläni ei ollut järin suuret odotukset tältä kaudelta, en ottanut oikeastaan mitään painetta yhtään mistään. 
Äidin kuolema, omat terveysongelmat ja Juhon odotus veivät oikeastaan kaikki mehut alkukaudesta joten mitään tavoitteita en asettanut, en oikein päässyt edes treenaamaan niin se olisi ollut melko turhaa.

Miitan kanssa ei saatu aikaiseksi mitään. 😁
Yritettiin kuitenkin niillä resursseilla mitä oli. Sekin oli jo sillä kunnolla plussaa. Suojelukoe oli 3 viikkoa ennen laskettua aikaa ja pummihan sieltä tuli. 
Loppukesästä/alkusyksystä alettiin treenaamaan jälkeä kun sain lääkärin siunauksen että sektion jälkeen kaikki on ok.
Saatiin jopa koepaikka FH-kokeeseen, mutta se jouduttiin perumaan olosuhteiden pakosta.
Sydäntarkastusaikamme Lahdessa meni siinä määrin päällekäin, että olimme koetta edeltävänä yönä kahden kieppeillä takaisin kotona muutaman päivän reissulta.
Reissussa tuli muutenkin todettua ettei Miitta ollut aivan oma itsensä. Sillä oli parhaat päivät päällä ja päivärytmi oli melko erilainen kuin kotona sen lisäksi että vietti suurimman osan aikaa autossa. Pieni miinus kyllä, mutta lisää treeniä vaan erilaisissa olosuhteissa. En usko että koiralla olisi niistä lähtökohdista ollut mahdollisuutta tulokseen, enkä halunnut huonoa kokemusta koetilanteesta.
Treenejä jatkettiin myöhälle syksyyn kuitenkin ja toiveena olis että päästäis vielä kilpailemaan tässä haastavassa lajissa. Harmillista kyllä, kokeita ei enää ollut 500 km:n säteellä tälle vuotta. Ens vuonna sitten, koira on kuitenkin parhaassa iässä vielä kun tämä narunjatke pysyisi kunnossa. 😂

Tällä erää kuitenkin tärkein tavoite Miitan kanssa on tehdä kuntoa kevättä varten kun suunnitelmissa on pentuset seuraavista juoksuista. 💕
Toistaiseksi mennään lenkkeillen vaihtelevassa maastossa kun näin joulukuussa ei vielä ole lunta vetohommiin. 
Talvea siis odotellessa. 😝

Lihastulehdusta lukuunottamatta tämäkin vuosi on päästy helpolla terveyden suhteen. Mitään ihmeellistä ei ole ollut. Yhdet nenäpunkkilääkkeet sai lauman mukana kun Osmo niiskutti. Yksi mahatauti oli, joka kiersi koko lauman, oikeastaan koko Pohjanmaan, mutta siitäkin selvittiin parissa päivässä eikä koiran yleiskunto ollut missään vaiheessa huono, vaikka kuralla oltiinkin.
Lihastulehduskin ollaan saatu taitettua laserin avulla, siitä voisin kirjoitella erikseen vähän pidemmän stoorin. Näin lyhykäisyydessään, ihme vekotin! 😍

Jännän äärellä ollaan kevään suhteen, toivotaan sellasta sopivan kokoista, potraa ja elinvoimaista pentuetta niin, että kaikille halukkaille löytyisi se itselle sopivin kaveri. Kyllä tätä on odotettukin. 😊
Toivottavasti odotus palkitaan ja kaikki menee hyvin. 😊


Osmo-pojan ja isännän tavoitteena oli tehdä IP1 ja sen pojat saavuttivatkin syksyn kokeessa.
Jälkeä pitäisi treenata suurella hartaurella mutta B- ja C -osat olivat kyllä hienoa katsottavaa.
Tästä on oikein hyvä jatkaa! 😊

Terveyden osalta Osmolla on ollut myös aikas hyvä vuosi, nenäpunkki, parin päivän mahatauti ja sit yks vähän kurjempi keissi, eturauhasen laajentuma.
Sekin onneksi rauhottui lääkekuurilla eikä uusinut enää tyttöjen tokista juoksuista. Toivottavasti tästä ei tule tulevaisuudessa ongelmaa.
Täytyy todeta, että ehkä Osmosta on viimein tullut mies?! 😂
Miehekkäällä latinotavalla. 😁
LTV4 ei ole edelleenkään aiheuttanut mitään oireita joten kiitollisina tästäkin terveestä koirasta pojat voivat jatkaa harrastustaan. 😊
Ensi vuonna haaveena olisi se IP2, joten pellot kutsuvat!


Veeran kanssa olin ajatellut että 'no ehkä se BH', mutta en silleen kovin vakavasti taustat huomioiden.
Tuo typy on kuitenkin osoittanut että kunhan perusjutut on hallussa niin treenata ei tarvitse verenmaku suussa (tarviiko mitään koiraa?).
Keväällä lyllerrettiin vähän pidempää seukkupätkäävielä kun pääsi kävelemää, mutta kun maha alkoi olla tiellä niin pidettiin rapea 3,5 kk:n treenitauko.
Jostain sain pähkähullun idean että mennään suojelu ykköseen lokakuussa jos saadaan palaset paikalleen mutta se oli kyllä aivan absurdi ajatus kun elikko ei koskaan ollut kiivennyt edes A-estettä. 😂
No, tästä syystä kuitenkin tehtiin BH -koe vieraassa paikassa, vieraalla kentällä.
Ei kyllä vaikuttanut koiraan millään tavalla ja suoritti tasasen varmasti!
IPO -koepaikan vaihdoin AD -kokeeseen ja kaks kertaa kokeiltiin pyöräillä ennen sitä (samalla viikolla).
Siitä reippaina 13 koiran letkalenkille ja taas sai huomata kuinka helppoa tuon kanssa on mennä.
Ei edes hengästynyt 20 km:n lenkistä eikä piitannut toisista koirista mitään. 😊

Tokoilua ei suunniteltu ollenkaan,mutta alaosaston pm-joukkueesta puuttui koira joten lyhyellä varoitusajalla päätettiin osallistua.
lähes lämpöhalvauksen partaalla oleva koira parka ei saanut mahdollisuutta onnistumiseen ja taskussa kolmostulos, mutta koepaikalla käytökseen olin tyytyväinen.
en tiedä miksi mä ressaankin sitä vaikkei oikeastaan olis mitään syytä.
ehkä kun olen vaan ollut niin laiska viemään veeraa sen kummemmin mihinkään kaupunkilenkeille, tapahtumiin jne niin sitä haluaa vain varmistella. Pöljää. 😝

Innostuin kuitenkin ja ilmottauduin seuraaviin kokeisiin, jotka kuitenkin piti perua kun ohjaajalta meni selkä.
Saatiin kuitenkin vielä mäihällä yksi koepaikka ja kausi oli hienoa lopettaa ykköstulokseen ja luokkavoittoon!
Ja taas sain yhden kokemuksen, onnistuneen sellaisen, valmisteluista.
Veera ei myöskään taaskaan syönyt ketään vaikka koepaikan odotustila oli jäätävän ahdas ja siellä oli vieri vieressä n 20 koiraa ihmisineen. 😊

Jos vaikka oppisin nyt luottamaan siihen? 😁

Tällä kaudella ei ollut mitään tavoitteita ja tehtiin kuitenkin BH, AD ja toko ALO1!
En voi tällä treenimäärällö olla kuin toooodella tyytyväinen pieneen Veeraan ja odotan tulevaa kautta ja uusia asioita innolla!

Haaveissa siintää IPO1, ehkä ZTP?
Ja pakko myöntää että tokokärpänenkin on tainnut purasta. Oon löytänyt itseni jopa tutkimasta avoimen sääntöjä. 😮
Katsotaan nyt kuinka korkealentoisia nämä haaveet ovat kun tuo Juho saa tuosta jalat alleen. 😂

Terveyden osalta on ollut myös helppo vuosi jälleen, sama nenäpunkkilääke, sama vatsapöpö ja yksi tassuhaava. Helpolla ollaan todellakin päästy mistä oon aivan hirmu kiitollinen!

Mitä ikinä 2016 tuoksan tullessaan, niin mun uudenvuoden lupaus on kuitenkin se, että nautin matkasta! ✨❤️✨
En aio ensi vuonnakaan treenata verenmaku suussa vaan nautiskella hyvistä hetkistä. Onnistumiset tulee sitten bonuksena jos on tullakseen. 😊

Näillä mietteillä haluan toivottaa kaikille onnea ja menestystä tulevaan kauteen, muistakaa tekin nauttia hyvistä hetkistä niin treenikentillä kuin niiden ulkopuolellakin!
​Kuvassa Veera 2,5 v, sekä Juho 6 kk. Toverukset. ❤️

Ihan huippu homma, päästiin kuin päästiinkin vielä tälle vuotta kokeeseen!
meillä oli paikat kahteen kokeeseen muutama viikko takaperin, mutta allekirjoittaneella pamahti siihen malliin selkä, ettei kävelystäkään meinannut tulla mitään, saatikka sitten kokeeseen menosta, jouduttiin siis perumaan molemmat paikat ja mönkään menneiden mestisten vuoksi harmitti vietävästi.

Nyt sitten meille jäi vielä tilaa Lato Ry:n järkkäämään kokeeseen Ilmajoella.

Tärkein tavoite oli taas, että oppisin virittelemään koiraa oikein ennen koetta ja oppisin tuntemaan sitä kisatilanteissa. Kuinka ollakaan 😂 Veeralla on melkonen valeraskaus päällä, lienee osittain vauvasta johtuvaa, koska tällainen kiukkupussi se ei koskaan ennen Juhon syntymää ole ollut. No, tässä taas hallinta nousee arvoon arvaamattomaan.

Tiesin, että Veera on aika terävänä, eikä välttämättä arvosta toisia koiria iholla, joten päädyin taas siihen tulokseen että kisapaikalle mennään hyvissä ajoin, jotta saa tsekata paikan ja ympäristön ärsykkeineen rauhassa. Nyt oli etuna se, että vaikka koe oli lämpimässä hallissa, oli lämpötila matala, n +8 astetta. Hallissa oli myös tekonurmi, joka oli meille ihan uusi juttu (näkee myös mun kivituhkan kovettamasta treenitakista 😂).

käytiin ihan ekana lenkillä, hallin takana oli kilometri tolkulla ihania peltoteitä joissa Veera sai päästellä rauhassa, vau mitkä puitteet!
Lenkin jälkeen mentiin sisälle halliin.
Veera sieti muita koiria kohtalaisesti, pari inhokkia sieltä kuitenkin löytyi joita piti tuijotella ja nostella karvoja, matalaa murinaa unohtamatta.
Hyvä, pääsin puuttumaan.

Hieman jännitystä lisäsi kun toinen inhokeista ei tahtonut pysyä ohjaajan hallinnassa, lähti kesken suorituksen toisten koirien luokse kehän ulkopuolelle (luojan kiitos ei oltu siellä päässä odottamassa) ja luoksetulossa meinasi juosta suoraa meidän syliin, jälleen kehän ulkopuolelle. Onneksi olin kartalla, keräsin Veeran kauemmas ja ohjaaja ehti (edellisten tuomarin nuhteluiden jälkeen) kerätä koiransa ennen kukn se saavutti mun lihamyllyn. Olis pojat tullu pataan ja lujaa. Toki sen olis pitänyt päästä ensin minun ohi. 😈😅

Suoritusjärjestys tehtiin käänteisesti niin, että ensin tehtiin yksilöliikkeet ja lopuksi paikallaolo. Mua ei tuumaakaan jännittänyt yksilöliikkeet, mutta kun hallissa oli parikin koiraa jotka tahtoivat lähteä ohjaajilta omille teilleen niin pelkäsin kuin ruttoa, että saadaan suorittaa paikallaolo sellaisen koiran vieressä. Veerahan kyllä pysyy paikallaan, eikä kiinnitä muihin koiriin siellä huomiota, mutta sitä se ei varsinkaan tällä hetkellä sietäisi jos joku vieras koira menisi sen luo kesken liikkeen. Mielessäni jo kuvittelin että jos yksikin koira nousee ja lähtee haahuilemaan niin menen välittömästi Veeran luo ja haen sen pois. Aivan sama tuloksesta.

Hienosti kaikki koirat pysyi ja oli hallinnassa! 😊👍🏼

Seuraaminen meni aivan upeasti, virittelin Veeraa patukalla ennen kentälle menoa, otin sen hallintaan ja jätin patukan kentän laidalle. Veera tuntui tosi hyvältä, oli oivassa vireessä ja teki upean täsmällisesti! Saatiin seuraamisesta 8 ja ihmettelin että tapahtuiko siinä jotain mitä mä en huomannut. Kehän laidalta tiedettiin kertoa että ei tapahtunut ja oli tosi hienoa katseltavaa. Pari muutakin koiraa sai samat pisteet, jotka teki mielestäni tosi upeaa seuraamista, joten päädyimme siihen, että sen täytyi olla tuomarin mielestä liian tiivistä, mitään perusteluja tuomari ei millekään pisteille antanut, keskusteli vain etäämmällä tuomariharjoittelijan kanssa. En voi olla kuin tyytyväinen! Pisteistä viis! 😊

Maahanmenosta saimme 9 pistettä, kuulin ohikorvalla että käskyni oli liian ponteva ja sen voi tulkita pakotteeksi. 😁
Hienosti meni, olin tosi tyytyväinen!

luoksetulosta myös 9p. Vauhti oli hyvä, kuitenkin huomasin Veeran ilmeestä että kääks, jarrut ei toimi odotetulla tavalla tekonurmella. Ei törmännyt, mutta eteenistuminen meni hieman vinoksi.

Noutoesineen pitämisestä saatiin 10p. ja se menikin ihan ok. Tuolta tuomarilta ei kyllä kymppejä herunut kenellekään, mutta oli todella tasapuolinen ja yhtä tiukka kaikille.

kaukokäskyistä saatiin 9,5, ei hajuakaan mistä se puoli pistettä meni. Mutta aiiivan sama, liike on meille kohtuu uusi ja eka ylösnousu on ollut se vaikein, joten aivan huippua että se onnistui noin hienosti koetilanteessa!

Estehypystä saatiin 9, tässäkään ei mitään hajua mistä piste lähti, mutta olin tyytyväinen alusta loppuun!

Paikallaolossa Veera meni vinosti maahan, tästä lähti yksi piste, eli ysi saatiin. 

Kokonaisvaikutusta arvostellessa tuomari antoi erityismaininnan että tykkäsi meidän tekemisestä ja yhteistyöstä todella paljon. Ja antoi ysin. 😁😂
Lähtiköhän se yksi piste mun kivituhkan ja kuolan kovettamasta treenitakista? 😂😂😂

Lupasin Veeralle että jos se hyvien yksilöliikkeiden jälkeen suo mulle vielä yhden onnistuneen minuutin paikallaolossa niin ostan sille buffasta sen niin himoitsemaa porkkanakakkua (pesi siinä odotellessa useamman syöjän kädet, luvalla tietysti. 😇) 
Sen lupauksen pidin ja rinsessa sai paikalla olon jälkeen piis öf keik! 😋🍰

saldona näillä pisteillä alokasluokan luokkavoitto, ALO1 180p. KP, sijoitus 1/10! Hyvä Pympylä!!! 😘💕


Yhtä kaikki, tuomari oli aivan todella ihanan oloinen ihminen, rento mutta tiukka ja puuttui esim noiden haahuilevien koirien ohjaajiin jämäkästi. Toinen ei esim saanut tehdä paikallaoloa ollenkaan. Niin oikein!

Taas ollaan yhtä kokemusta rikkaampina ja ylitettiin tänään meidän tavoitteet rutkasti. Mun tavoite oli siedätyshoito kentän ulkopuolella, onnistunut viretila kentälletuloon sekä tietysti tärkein, eli onnistunut paikallaolo. Ja ylipäätään se, että oppisin tuntemaan koiraa paremmin kisatilanteessa. Se että liikkeetkin onnistui, oli hyvää bonusta. Tiesin kyllä että Veera osaa, mutta ainahan kaikki ei mee niinku Römssöössä.

Hyvin järkätty koe, hyvät puitteet ja mukava päivä!

Nyt sitten tokotakki narikkaan, huomenna piiitkälle lenkille ja sen jälkeen ruvetaan viilaamaan pk-puolen juttuja! Siinä riittääkin talveksi tekemistä. 😊


​

Talvi on tullut, vaikkei se siltä näytäkään kun katsoo ikkunasta ulos... Purut ja jälki on tauolla, joten vähemmän treeniä ja enemmän aikaa miettiä.

Ajatukset on vaellelleet harrastuksen alkutaipaleella ja oon miettinyt omaa tietäni ja kehityskaartani. Ehkä jotain on jäänyt takataskuun, mutta monesti ne tärkeimmät asiat tuppaa unohtumaan - niin koirankoulutuksessa, kuin elämässä.
Voi jos me ihmiset osattais olla enemmän näiden nelijalkaisien ystäviemme kaltaisia, meillä olisi niiltä niin paljon opittavaa.

Kun nähtäis rakkaamme työpäivän jälkeen niin oltais yhtä onnellisia kuin silloin kun nähtiin ekaa kertaa. Osattaisiin osoittaa tunteemme aidosti niin ettei menneet, tulevat tai päivän tapahtumat siihen vaikuttaisi. Voi mikä lahja se olisikaan.

Tammikuussa tulee kymmenen vuotta siitä kun mulle tuli ensimmäinen ns harrastuskoira josta tämä koko harrastelu ja puuhailu sai alkunsa.
Dina oli puolitoista vuotias kun ystäväni ohjeistuksella saatiin se leikkimään niin, että toi meille lelua, ennenhän se rallatteli vaan itsekseen. Ja voi sitä riemua, sitä aitoa onnistumisen tunnetta!
Muistan kun ystäväni ohjeistuksella opetin Dinan kävelemään ruokakäden perässä. Kokeiltiin sitä ekan kerran Dinan ollessa noin vuoden ikäinen. Tätä jatkettiin suurella hartaudella oikeasti ymmärtämättä miksi sitä edes tehtiin. Kun ekan kerran otinkin ruokakäden pois ja koira seurasi muutaman askeleen niin voi sitä onnea, voi sitä riemua!
Ei mietitty tehtyjä virheitä, ei stressattu tulevia kokeita, ei pelätty epäonnistumista eikä mietitty mitä muut meistä ajattelee. 
Se oli sitä puhdasta hetkessä elämistä ja onnistumisen iloa. Aloittelijan mielellä, aloittelijan sydämellä. ❤️

Sitten kun sitä jossakin vaiheessa alkoi ehkä oppia jotain, niin sitä kuvitteli tietävänsä ja osaavansa kaiken tarpeellisen. Alkoi odottaa asioita ihan eri tavalla, alkoi odottaa koiralta asioita ihan eri tavalla, alkoi keskittyä tulevaisuuteen, alkoi jännittämään kokeita jotka ei olleet vielä mailla eikä halmeilla, alkoi keräämään suorituspaineita ja ajattelemaan mitä muut ajattelee. Huoh. Mitä väliä sillä oikeasti edes on?!
Tuli kannettua harteillaan pieleen menneiden treenien taakkaa ja antoi niiden 'suurien murheiden' vaikuttaa tähän hetkeen ja tunteeseen.
Ei ollut koiranlukutaitoa, ei muuntautumiskykyä. 

Huonossa fiiliksessä ei kenenkään pitäisi tehdä mitään muuta kuin pyrkiä hyvään fiilikseen. Vaikka olis suunnitellut ihan huikean treenin omasta mielestään niin ohjaajana pitäis pystyä muuttamaan suunnitelmaa jos huomaa että joko itse tai koira ei ole hyvässä mielentilassa.
Pitäs pystyä heittämään suunnitelmat romukoppaan ja jakaa kortit ihan uudestaan. Ja nypätä sieltä ne ihanat, pienet onnistumiset jotka on niin tärkeitä omalle päälle ja koiralle. 

Tietysti pitää asettaa tavoitteita jos haluaa kilpailla, se on selvää.
Minä olen vain niin monesti sortunut tavoitekeskeiseen treenaamiseen. Sortunut siihen että unohtuu se matkasta nauttiminen, mielessä vain päämäärä.
Ne on olleet kalliita virheitä, ne on olleet kalliita oppirahoja. Kuitenkin lasken itseni ihmiseksi joka oppii yrityksen ja erehdyksen kautta, en todellakaan pidä itseäni luonnonlahjakkuutena joihin ehkä milliprosentti koiraihmisistä kuuluu. 
Koulutusvirheet aina harmittaa, mutta ne myös opettaa eniten. 

Toiset virheet saa korjattua, toisia ei. Toiset osaa korjata, toiset ei. Joskus on vapauttavaa vain hyväksyä se että tämon nyt tätä.
Helpompaa ohjaajana, helpompaa koiralle. Ja joskus ihan älyttömän vapauttavaa kun ei tässä nyt maailmanmestaruudesta kisata. 😁

Niin paljon on lähipiirissä sattunut ja tapahtunut. Unelmia murskaantunut, terveys pettänyt ihmisiltä, terveys pettänyt koirilta.
se on vain yksi silmänräpäys, huonoa tuuria, kohtaloa, mitä ikinä, kun kaikki voi olla ohi. Niin harrastuksessa kuin omassa elämässä. 😔

Mietin sitä kun nappaan vauvan syliin seuraavan kerran, mietin sitä kun sen iskä tulee töistä kotiin ja mietin sitä kun seuraavan kerran pääsen treenaamaan koiraani ja kaikki on hyvin. Arvostan jokaista hetkeä!

Haluan takaisin mun aloittelijan mielen, sen kun ihan pienet jutut on uutta ja ihmeellistä. Se kun itsekin yllätyn siitä että joku onnistuu ja iloitsen. Haluan palata siihen ajatukseen ja tunteeseen. Ja aion!

Tämän ei ollut tarkoitus olla mikään synkistelypostaus, enemmän mietintää siitä kuinka pitäis olla kiitollinen, lapsen mielinen, sydämeltään aloittelija.
Jos sulla on perhe jota rakastat, harrastus josta nautit ja ihania ystäviä, niin ota irti joka hetki. 

Älä murehdi tehtyjä virheitä, opi niistä. Älä murehdi tulevaa, sitä ei ole vielä tapahtunut. Keskity Hetkeen.

Elämä on tässä ja nyt. ❤️

​Jäniskevennyksenä Dinan ensimmäinen namiseuraaminen syksyllä 2006, kiitos Susannalle kun otit siipiesi suojaan, tämä namikävely saattoi hyvinkin muuttaa koko mun elämäni! 😊
​Ajatus rakkaalle Dinalle pilven reunalle, tammikuussa täyttäisit 10 v. ❤️

Ei ihan mennyt niin kuin strömsössä... 😅

Halusin olla ajoissa kisapaikalla että ehditään kunnolla hengailemaan ja tulemaan sinuiksi ympäristön kanssa.
En tiedä miksi pidin sitä niin tärkeänä kun Veeralla ei ollut aiemminkaan treeneissä mitään ongelmaa ympäristön ja häiriöiden kanssa. Ehkä siihen vaikutti se, että takana oli vain kaksi ryhmäpaikallaoloharjoitusta ja alitajuisesti halusin turruttaa sen ärsykkeisiin. Noh, siinä kyllä onnistuinkin erinomaisen hyvin. 😵😂

En kuitenkaan ottanut huomioon, että koira ei ollut lainkaan sinut kuumuuden kanssa. Koko syksy on treenattu viileässä kelissä ja nyt hengautin koiraa 3 tuntia kasvihuoneessa kun ulkona porotti aurinko. Hallissa oli todella kuuma.
Ehkä jo tunnin jälkeen olisi pitänyt tajuta viedä koira viileään autoon kun se makasi kyljellään repo rankana Juhon vaunujen vieressä... No enpä tajunnut... 😜

Luotin vielä samanmoiseen virittelyyn kuin bh-kokeessa, eli lauman kautta nosto ja kentälle. Nyt oltas kyllä tarvittu paljon enemmän poweria haukun tai saaliin kautta mutta se on sitä kuuluisaa jälkiviisautta.

Noin yleisesti ottaen tuomarointi oli tasapuolista, mutta omasta mielestäni hieman erikoista. Pisteitä lähti mitä kummallisimmista syistä, esimerkiksi yhdellä koirakolla paikallaanmakuussa liian innokkaasta perusasentoon noususta vähennettiin piste. Lisäksi liian innokasta seuraamista ei tämä tuomari arvostanut...

Meillä se eka piste vähennettiin paikallaolon lonkka-asennosta vaikka koira oli samassa asennossa koko ajan, ei ollut levoton, rauhaton tai mitään muutakaan ja teki korrektin maahanmenon ja perusasentoon nousun. 
Paikallaolo siis 9.
Koiraan olin tosi tyytyväinen. Lonkka-asento johtui kyllä yleisestä löysyydestä, mutta sääntöjen mukaan siitä ei tulisi rokottaa.

Paikallaolon jälkeen tehtiin mitäs muuta kuin jatkettiin hengailua tropiikissa. Olisin nyt ees tajunnut mennä ulos kunnolla raikkaaseen keliin. 😑😵

Seuraaminen oli Veeraksi löysää, huomasin siinä jo että nyt ei ole koira oma itsensä. No, suoritti kuitenkin ihan ok, eikä tehnyt minun makuun mitään suuria virheitä. Tuomarin mielestä paikka olisi saanut olla edempänä, pisteitä 8,5.

Maahanmeno seuraamisesta lähti samalla löysyydellä, valmisteleva osuus ihan ok, huomasin jo ennen liikkeen aloitusta että koiran ajatukset oli muualla eikä reagoinut ennakoivaan merkkiin toivotulla tavalla. Ensimmäisestä käskystä pysähtyi, annoin heti perään toisen käskyn jolloin meni maahan. Liike meni nollaksi.
Joidenkin mielestä olisi pitänyt saada vielä pisteitä, mutta kuulemma tuomarin mukaan kaksoiskäskyssä koiran olisi pitänyt jatkaa seuraamista ja lisäkäskystä mennä maahan niin sitten oltaisiin saatu kutonen. Koska koira kuitenkin pysähtyi ekasta käskystä, liike meni nollille.

Luoksetulossa tuli joku aivopieru, samaa löysyyttä ja ajatukset muualla. Jätin koiran ja kun piti antaa luoksetulokäsky, se kuuli jotain yleisöstä eikä reagoinut ensimmäiseen käskyyn. Luoksetulo oli muutenkin löysä ja aika voimaton, siitä saatiin seiska.

Noutoesineen pitäminen oli omasta mielestäni täydellinen. Tuomari sanoi että mietti irrottaisiko koira ja vähensi puoli pistettä. Vaikka se teki täydellisen irrotuksen. Mun ilme oli varmaan aika hölmistynyt kun tuomari selitti siinä miettineensä sen pidon aikana että irrottaakohan tuo. No, whötewör, 9,5 pistettä siitä.

Kaukot meni nollille. Veera näytti siltä että se kaatuu kohta kyljelleen ja alkaa kuorsaamaan. Parka. 😝

Estehyppy oli muuten ok, mutta edestä perusasentoon siirtyminen oli hidas. Tästä 8,5.

kokonaisvaikutuksesta saimme 8,5.

Yhteispisteet 134 ja kolmostulos. 😂


Vaikka koe menikin koiran osaamistasoon nähden aivan pepulleen niin siitä ei voi kyllä kuin katsoa peiliin, enkä kyllä ole liian ankara itsellenikään. En vain osannut ottaa olosuhteita huomioon, mutta oppia ikä kaikki. Ja sitähän tässä lähtökohtaisesti tultiin hakemaan. 😊
Kun huomasin että Veera oli ihan puutunut jo alusta asti niin yritin vain kaikkeni tsempata sitä liikkeiden välissä, mutta tällä kertaa se ei riittänyt. 

Paljon jäi takataskuun, erityisesti sitä jälkiviisautta, mutta se on sitä parasta viisautta sitten seuraavaa koetta ajatellen. 
Olen tosi tyytyväinen Veeraan, se käyttäytyi tosi hienosti, oli avoin oma itsensä ja siististi cool pelipaikalla. ❤️
Ja paikallaolo meni tosi hienosti vähäisestä treenimäärästä huolimatta.

Seuraavassa kokeessa ohjaaja onkin sitten paljon viisaampi ja luo paremmat olosuhteet että koira pääsee oikeasti esittämään osaamistaan. 😊
Päivä oli huippukiva, on niin ihanaa päästä kisaamaan Veeran kanssa että ei voi kuin olla onnellinen! 
Kyllä minä tuosta puikkonokasta niin tykkään. 💕

En tiedä mihin, mutta mä meeeen. 😁🎶🎵

Meillä oli tänään Veeran kanssa kenraaliharjoitukset. Ja samalla sen elämän toinen tokotreeni.
En tiedä mikä päähänpisto minulle iski tossa muutama viikko sitten, alaosaston tokon piirinmestisjoukkueeseen kaivattiin koirakoita ja minä ilmotin meidät mukaan.
katsoin liikkeet läpi, eikä siellä oikeastaan muuta uutta ollut kuin kaukokäskyt. Äkkiäkös ne opettaa kun on alokkaassa niin helpot. Ja helpolta vaikuttaa luokkakin.
ryhmäpaikallaolo on toinen liike mitä ei oltu koskaan tehty.

Ollaan nyt sitten joka ilta tehty yksi istumaan nosto ruokakupilla enkä juuri sen enempää ole kaukokäskyjä treenannut. Keittiötottis kunniaan! 😂

Eka kimppatreeni oli parisen viikkoa sitten jossa eniten jännitti juuri ryhmäpaikallaolo, etenkin kun Veeralla oli juoksu, mutta se sujui oikein mallikkaasti, ei siis hätää. Liikkurista yms ei häiriintynyt ollenkaan. Pysyttiin siis suunnitelmassa.

Tälle päivää vuokrattiin halli jossa tuleva koe pidetään ja mentiin porukalla tekemään kenraaliharkka.
Oli kivaa kun päästiin tutustumaan paikkaan etukäteen ja samalla saatiin paikallaolotreeni ja liikkeenohjaus.
tärkeimpänä kuitenkin hengailu muiden koirien, ihmisten ja lasten kanssa, sekä kentällevirittelytreeni.

Vielä huomasi että vähän näkyi juuri loppunut juoksu ja alkuun oli vähän terävänä toisista koirista, mutta hyvin vähän. Nopeasti jo pötköteltiin Juhon vaunujen vieressä jalat ristissä Veeramaiseen tyyliin eikä piitattu tuon taivaallista mistään ympärillä tapahtuvasta.
Oon niin tyytyväinen Veeraan kun olen saanut huomata, että senkin kanssa on niin helppoa olla eri tilanteissa. Se on älyttömän tasapainoinen ja vaikka johonkin reagoisi niin palautuu älyttömän nopeasti eikä jää mitään ylimääräistä korvien väliin.
Ei minkäänlaista hyörimistä, pyörimistä, piippaamista tai muuta ylimääräistä. Jos mitään ei tapahdu niin pistetään pötkölle ja ollaan rauhassa kuten kunnollisen koiran kuuluukin. ❤️

Otettiin alkuun paikallaolo ja se meni taas oikein hyvin. Ei tarvii kyllä yhtään murehtia niin kauan kun kukaan ei vaan sen niskaan tule.
Noudatti käskyjä täsmällisesti eikä ennakoinut ja makasi skarppina mutta rauhallisena alusta loppuun.

Kun tuli meidän vuoro suorittaa niin päätin tehdä kaikki liikkeet läpi että saadaan harjoitella liikkeenohjausta.
Hyvin meni noin muuten mutta pitää muistaa antaa maahanmenokäsky vähän iloisemmin, eli tokomaisemmin. Siitä voi kuulemma muuten mennä pisteitä. 😂
Avohyppyä ei tajuttu ekalla kun ei ole koskaan tehty. Hyppyytin sitten muutaman kerran edes takas niin sen jälkeen siinäkään ei ollut ongelmaa.

Mikä parasta, oon onnistunut kouluttamaan koirani niin että osaan säädellä sen virettä niin kentälle menossa kuin suorituksen aikana. Voi jehna, tämä on niin siistiä!
Helposti saa nostettua viretasoa, mutta just oikean verran ettei mene yli. Veeralla ei muutenkaan ihan herkästi mene, johtunee koulutuskaaresta. On meinaa maksettu oppirahoja tästä asiasta aika ankaralla kädellä. 😅

Nyt ehkä tärkein mun muistaa on kuunnella sitä liikkuria etten itse ennakoi liikkeitä. Ilman tätä treeniä olis tullut kyllä tosi turhia pistemenetyksiä.

Toisella kiekalla tein taas kentälletuloa, seuraamista liikkeenohjauksella, mutta niin että vapauttelin Veeraa kesken kaiken laumalle ja siitä takasin seuraamiseen.
maahanmeno tehtiin maltillisemmalla käskyllä ja sit se avohyppy vielä kerran ja nyt meni kerrasta oikein.

Oli mukava ja hyödyllinen harkka, kiitokset kilpasiskoille.
Nyt jatketaan teemalla joka ilta yks kaukokäskyn nosto ja viikon päästä kokeeseen, 😁
Turha reenata muuta kun koira kerran osaa.

Katsotaan nyt kuinka koe sitten menee, jos hyvin niin saatanpa tuon aloluokan tehdä Veeran kanssa. Täällä päin näyttäisi olevan hyvin hallikokeita.
Avoin onkin sitten sääntömuutoksen jälkeen ihan toinen juttu ja se joka väittää että helppoa on niin ei muuta ku sinne hakemaan ilmasia koulareita. 😁
Meillä ei taida pk-puolen lisäksi riittää aika ja energia edes sinne saakka, hattua nostan niille joilla riittää.

Mut jee, mulla on niin ihana ja omaan käteen sopiva koira rinnalla, odotan innolla että päästään kisailemaan! Nyt mä tiedän mitä on positiivinen jännitys, ei ahista yhtään! 😊

Viimeiseen pariin viikkoon on mahtunut aika paljon äksöniä.
Veera teki BH-kokeensa joka oli tietysti mulle jännä paikka uudella koiralla, mutta vielä enemmän mua jännitti poikain ihan eka 'oikea' suojelukoe.
Osmo on kyllä ollut aiemmin nollakoirana tottiksessa ja suorittanut suojelun osa-aluekokeen hienosti mutta se kolme osa-aluetta ja erityisesti jälki. Voi kääk, meinasin hyperventiloida siellä pellonreunalla.

Osmon kanssa on nuorena tehty koulutusvirheitä joiden vuoksi homma on pitänyt aloittaa oikeastaan kokonaan alusta. Perustyötä on tehty aika pitkään ja oikeestaan vasta pari viikkoa ennen koetta alettiin ajelemaan tyhjempiä jälkiä pitkällä liinalla.
treeneissä on sujunut hyvin, mutta kokeessa suorittaminen oli vielä epävarmaa. Pellolla tuuli aika kovasti ja Osmossa näkyi kyllä. Kulmatyöskentely kärsi ja koiralla tuli jonkin verran vaikeuksia pitkin jälkeä kun ajoi ulos. Se mikä on positiivista niin Osmo ratkaisi itse ongelmat eikä passivoitunut. Sen eteen pojat on kyllä tehneet työtäkin että koira saisi itseluottamusta pulmakohtiin eikä sitä ohjattaisi liikaa. Onni oli myös että Osmo ilmaisi esineet niin pisteet (79p.) riittivät tulokseen. Huh!
Kovasti saa kyllä vielä rakentaa varmuutta jäljelle ennen kakkosen koetta, mutta tästä on hyvä jatkaa.

Tottis ja purut ei jännittäneet lähellekään niin paljon, tiesinhän että ne on vahvat.

Liikkeestä istumisessa osmo niiasi, mutta jäi seisomaan, se meni puutteelliseksi. Lisäksi noutojen luovutuksissa oli hieman vino ja yhden jäi seisomaan eteen. Muutenhan se oli varsin komeaa menoa ja 87 pistettä varsin ansaitut. Nuo pikkujutut kuntoon niin varsin komeeta tulosta on luvassa.

C-osaan olisi kaivattu tiiviimpää piilonkiertoa, josta rokotettiin hieman. Lisäksi hiljaisessa vartioinnissa osmo vilkaisi ohjaajaan kun lasse tuli vierelle. Tuomari olisi arvostanut ennemmin haukkuvaa jälkivartiointia ja saattaa olla että siihen tuleekin muutos.
Muilta osin C-osa oli oikeinkin hienoa katsottavaa, koira oli hyvässä tilassa, teki itselleen luontaiset, täydet otteet komeine iskuineen, hyvää hallintaa ja yhteistyö pelasi oivallisesti.
ansaitut 94 p.

Oli se huippu fiilis kun noiden jälkihaasteiden jälkeen pojat saivat onnistumisen joka varmasti motivoi sitkeästi jatkamaan treeniä. 😊

Oli siinä tietämistä pienen vauvelin kanssa olla jäljentekijänä kakkosessa, ampujana tottiksessa ja myötäjännittäjänä reenikamuille ja meidän pojille. Huhhuh! 😅
Onneksi meidän ihanat treenikamut katsoivat myös Juhon perään aina kun tuli tarvis ja onneksi Juho on helppo vauva eikä aiheuttanut juuri päänvaivaa tälläkään kertaa.

Jotta ei aivan liian helpolla päästy niin tein Veeran kanssa myös AD-kokeen siihen iltalenkiksi.
takana kaksi treenikertaa pyörällä viime viikolla, ne meni mallikkaasti. Hieman jännitti miten saan neidin pidettyä aisoissa paimenten kanssa, meillä kun tuo vauhti tuppaa olemaan enemmän ratajuoksijarotuisille tyypillistä kiitolaukkaa. 😁
Menomatka oltiin aika hännillä enkä vielä viitsinyt lähteä ohittelemaan kun ei oltu sitä päästy harjoittelemaan. Onneksi Veera malttoi ja kuunteli käskyjä hyvin eikä keulinut kovinkaan pahasti.
ekan paussin jälkeen ängettiin ekaksi ja saatiin päästellä rauhassa rennolla laukalla koko matka. Taidettiin olla tokalla taukopaikalla melkein vartti ennen viimeisiä koiria.
Viimeinen etappi mentiin samalla sykkeellä.

Ihana huomata että Veera käyttäytyi oikein siivosti kolmentoista koiran joukossa, vaikka siitä huomasi että vielä oli vähän kiukkua ilmassa kun juoksu oli juuri loppunut. 
Ja jessus mikä kunto tuolla pikku tättähäärällä. Koko 20 km:n aikana Veera ei läähättänyt kertaakaan. Siinä ei näkynyt pienintäkään väsymyksen merkkiä. 😊

Oli huippuihana keli, mukava tunnelma ja ihana Veera-koira. Kyllä kelpasi.
olin aivan unohtanut kuinka mukavaa on pyöräillä koiran kanssa. Viime talvi meni vauvaa odotellessa ja sitä ennen en viitsinyt vielä vedättää kun Veera oli niin nuori.
nyt tästä taitaakin tulla taas uusi kipinä. Kickbike -sivuja ollaan jo selattu sillä silmällä. 😁

Alun alkaen oltiin ilmoittauduttu Veerankin kanssa ipokokeeseen, mutta liian monta palasta oli vielä kesken niin päädyttiin siirtämään se keväälle. Ei harmita yhtään. Nyt on hyvin aikaa hioa palaset paikalleen ja keskittyä rauhassa kokonaisuuteen. 
AD-koe oli hyvin järjestetty ja jälleen kerran mukava kokemus.

Nyt katse kohti tulevaa ensi kautta, odotan niin innolla että päästään myös Veeran kanssa kisakentille. 😊