Alaosaston ZTP -testi on ollut vähän kuin sellainen kokopäivätyö tässä muun elämän ohella ja nyt kun se saatiin onnistuneesti hoidettua, jää aikaa muihinkin juttuihin. :)
Miittahan se pyöräytti potrat pupelot alkukesästä, eli 3.6. syntyi Pälkäneellä Way Out West G -pentue, pitäen sisällään 5 mu, 1 mn, 1 ru, 2 rn.
Hommahan sujui taas kuin liukuhihnalla. Mun oli tarkoitus olla mukana kätilöimässä mutta homma sujui niin haipakkaan että taisin ehtiä mukaan kolmen viimeisen syntymään.
Käytännön jutusta ja siitä jos joku meneekin pieleen, oltiin toki jo sovittu Petran kanssa hyvissä ajoin etukäteen.
Miitan kävin viemässä pälkäneelle viikkoa ennen pentujen syntymää just in case, pennut syntyivät kun 62 vrk tuli täyteen. Hyvän kokoisia, elinvoimaisia ja pulleita naperoita laatikollinen ja Miitta alkoi äipäksi heti rautaisella kokemuksella.
Kuitenkin kaikille pennuille löytyi hyvät kodit jo hyvissä ajoin ennen luovutusikää, joten tyytyväinen täytyy olla - erityisesti Petran puolesta, koska nuo pennut on _hulluja_.
Moni pennuista päätyi vielä tuttuihin koteihin, mikä on aivan huippu homma!
Sitten jos reenihommiin mennään, Veeran kanssa vielä alkuvuodesta ajattelin että oltaisiin osallistuttu alaosastomme kevään kokeeseen.
Jälki saatiin jo todella hyvälle mallille ja esim omalla leirillämme Hodi Palomäki sanoi että Veeran voisi viedä FH1 syksyllä ja suojeluykköseen koska vaan.
Mutta se tottis.
Meillä oli tosi pahasti kesken estenoudot ja eteenmeno, lisäksi ei ollut häiriötreeniä alla oikeestaan ollenkaan ja mun kunto huononi koko ajan kevään mittaan. Musta ei vaan ollut treenaamaan tottista ja noissa liikkeissä on se 50 p. kiinni.
Niin siis, tässä vaiheessa mainittakoon, että meille on tulossa ihmisperheenlisäystä 12.8. ja taas sama reuma- ja kortisonirumba koko alkuvuoden.
Uskon että C olis saatu kuntoon, ei nyt huippukuntoon, mutta tuloskuntoon kuitenkin ja jäljestä en ollut lainkaan huolissani. Koepäivä vaan tuli liian nopeasti ja jätin koiran ilmoittamatta, mitä en ole kyllä hetkeäkään katunut etenkään näiden myöhempien tapahtumien jälkeen...
Osmo ja Lasse kävi kakkosessa, olosuhteet olivat aivan karmeat, vettä tuli vaakatasossa kaatamalla ja järkyttävä myrskytuuli. Yksikään kokeen koirakoista ei pystynyt selvittämään vieraan tekemää jälkeä.
Pojat kävivät kuitenkin tekemässä nollakoiratottiksen ja se meni upeasti.
Nyt vaan reeniä ja uutta matoa koukkuun. Jälki ei muutenkaan ole Osmon vahvin osa-alue niin sattui sitten tällainen kesämyrsky.
Minua ei harmittanut alkuunkaan ettei oltu Veeran kanssa tuona päivänä hankkimassa ekaa pk-kisakokemusta.
Minä käänsin katseeni ZTP -testiin joka oli siis 10.7.
Ryhmäliikkeitä treenattiin kerran täällä meilllä ja toisen kerran läpivienti virallisissa harjoituksissa.
Puruja(kaan) en juuri pystynyt treenaamaan oman supistusherkkyyden vuoksi, joten ne treenit mitä tehtiin, keskityttiin viettiin, piilolta hyökkäykseen ja hyppytekniikkaan.
Viikkoa ennen testiä vaihdettiin kisakovaan runkoon ja ihmeteltiin kun Veera tuli hyppyyn niin jouston jälkeen irrotti otteen ja hyökkäsi uudelleen. Veerahan ei tee tuommoista, nevörrr. Koko reeniryhmä kummasteli.
No ajateltiin sen johtuvan vain uudesta rungosta kun ei muutakaan selitystä keksitty. Tehtiin vaan viettiä lisää niin ongelma ei enää tullut esille. Melkonen juttu tuo vietti.
Testipäivä tuli ja Veera suoriutui tosi hienosti ryhmäliikkeistä. Se ei ottanut kieppejä mistään, oli tosi rauhallinen ja itsevarma. Olin tosi ylpeä siitä, tuollainenhan se on, minun VeeraKoira.
Saatiin kokenut avustaja ulkomuotoarvosteluun niin Veeran sai jopa ravaamaan ja seisomaan nätisti. :D
Kiitos siis Johanna Marjamäki! <3
Hypyssä sitten kävi sama kuin viikkoa aiemmin treeneissä. Veera lähti hyökkäämään määrätietoisesti, huomasin jo kun lähti hyppäämään ettei kaikki ollut ok, ei hypännyt kunnolla vaan sukelsi alta. Puri kuitenkin täydelle otteelle, mutta kun maalimies teki jouston ja käännöksen, irrotti ja hyökkäsi uudestaan. Maalimies sanoi että ei ehtinyt kissaa sanoa kun oli jo uudestaan kiinni, eikä piitannut kuormasta tuumaakaan.
Huuli pyöreinä siinä saatiin olla että mikähän tämä nyt on.
Tuomari sanoi mulle, että ei tiedä mistä tuo johtui, mutta selvästi näki, ettei ainakaan rohkeuden puutteesta.
Tuomari sanoi myös että arvostaa enemmän koiria jotka ns epäonnistumisen jälkeen hyökkäävät välittömästi uudestaan kuormasta piittaamatta, kuin koiria jotka hyökkäävät puolivaloilla huonolle otteelle ja pysyvät nippa nappa kiinni.
Veera sai siis Sg1A:n.
Seuraavassa näkyy jotakuinkin mitä tapahtui.
Loppuarvostelut koittivat ja oltiin toisiksi viimeinen koirakko. Itkuhan siinä tuli kun homma oli ohi. Monen kuukauden työ ja kaikki meni super hienosti. Oli jotenkin niin takki tyhjänä että sitä vaan liikuttui ihan kaikesta kun jännitys laukesi.
Olin vieläl jännittänyt omaa suoritusta aika lujaa kun luin kuinka muut treenasivat porukalla ryhmäliikkeitä yms, eikä meillä ollut siihen oikein mahdollisuuksia.
Meillä oli kyllä niin mahtava talkooporukka tekemässä testiä, että ei voi kuin olla kiitollinen ihan jokaiselle. <3
No, testi onnellisesti ohi, maanantaina palauttavat purutreenit. Tehtiin viettiä taas ihan simona eikä ongelmia tullut esille.
Tuli tiistai, oltiin ilmoittauduttu Jari Kantoluodon tottisseminaariin koirakkopaikalle (hullu minä). Keväällä kun ilmot oli niin kuvittelin olevan treenikunnossa. No, päädyin että voidaan nyt tehdä vaikka niitä noutoja kun kevään mittaan iskut oli jostain syystä huonontunut ja noudot oli menneet vietillisesti alaspäin...
Tehtiin ensin makupaloilla, sitten vaihdettiin pallopalkkaan.
Meillä oli sellainen iso vihreä silikonipallo. Veera, joka on siis palloHullu, tavoitteli palloa, mutta ei selvästi halunnut purra siihen. No, otti kuitenkin kiinni etuhampailla, pallossa ei ollut vetoa ja Veera korjasi otteen takahampaisiin, ulahti ja irroitti.
Siinä vaiheessa tuntui että multa lähtee jalat alta. Mihä hittoa. :(
Yritin katsoa hampaisiin, koska toukokuun lopussa tapahtui sama, mutta Veeralla oli tikku ikenessä ja ajattelin että onko siellä takahampaissa joku häikkä koska heti kun puri takahampailla, teki selvästi kipeää.
No, kollasin suun läpi, enkä saanut irti reaktiota.
Hain koiran takaisin hyvään tilaan, palkkasin nakilla ja vein autoon. Semmapäivän loputtua ajattelin että vien Veeran kentälle ja teen jotain ihan höpöhöpöä ja palkkaan ruoalla ettei jäisi kurja fiilis. Nyt jo älähti kun avasi suun nakkia antaessa.
Silloin pelotti, mikä ihme mun koiraa vaivaa. :(
Äkkiä soitto eläinlääkärille, onneksi saatiin aika jo torstaille. Keskiviikon semmapäivä meni ihan sumussa, en voinut keskittyä oikein mihinkään kun päällimmäisenä oli huoli Veerasta. Tokikin tuli yöllä mietittyä että sillä on juuret täynnä mätää ja kaikki hampaat pitää poistaa, ielessä kävi myös kitarisat ja tuli myös googlattua kaikki mahdolliset niskavaivat.
Torstaina sitten Veera rauhoitettiin että se saadaan kunnolla tutkittua.
Hermorauniona odoteltiin kunnes lääkäri tuli kertomaan tilanteesta. Veeran pää oli päässyt oikein koekaniiniksi, siitä otettiin harjoitusmielessä yli 30 röntgenkuvaa. :D
Kaikki oli priimaa, ei mitään ongelmaa missään. Nielu oli myös tutkittu perin pohjin.
Tässä vaiheessa alkoi paniikki iskeä. Lääkäri jatkoi kuitenkin että Veeralla oli todella paha tulehdus vasemmassa sisäkorvassa. Tärykalvossa iso reikä ja märkää oli huuhdeltu oikein urakalla.
Ihmettelin että miten koira on pystynyt treeneihin ja kaiken moisiin suorituksiin. Kerroin tietysti taustat ja taahtumat kovan hihan kanssa.
Lääkäri sanoi, että paine on voinut olla moninkertinen korvaan kun kovaan hihaan purressa on pitänyt purra huomattavasti kovempaa. Irrotukset hypyissä tulivat myös tilanteissa joissa koiran viettiä ei erikseen nostettu.
Lopulta korva oli jo niin kipeä että pelkkä silikonipallon pureminen, saati suun avaaminen aiheutti vahvan reakion. Veera parka. :(
Kysyn vaan, että miten kova kipukynnys voi koiralla olla korkeassa vietissä?
Monta asiaa sai selityksen. Mulkkuilu Osmolle kotona, oon laittanut hormonien piikkiin. Noudossa iskujen huononeminen ja vireen madaltuminen.. Satunnainen murina puruissa, mikä ei oo koskaan ollut Veeran tapaista...
Kaikki kävi nyt ihan eri tavalla järkeen.
Luojan kiitos näin jälkikäteen että olin itse huonossa kunnossa enkä pystynyt Veeraa treenaamaan suojelukokeeseen. ZTP:n se selvitti urheasti, mun pikkuinen sisupussi!
Lekurin jälkeisenä päivänä lähdettiin pälkäneelle katsomaan Miitan pentusia ja Miittaa.
Veeralla oli niin kipeä korva ja leuat että se ei saanut kunnolla suutaan auki. Lääkkeiden antaminen oli tosi hankalaa ja ruokaa ei maailman ahnein koira pystynyt syömään lainkaan. :(
Onneksi saatiin antibiootin lisäksi kunnon kipulääkkeet ja seuraavana päivänä jo helpotti.
Tänään tuli 2 viikkoa kuurin aloittamisestaja olimme kontrollissa.Vielä ei näy helpotusta. Jo silloin pari viikkoa sitten lääkäri sanoi että tämä ottaa aikaa, mutta olisin toki toivonut että oltaisiin menty edes vähän parempaan suuntaan...
Antibiootin kylkeen saimme kortisonikuurin ja korvahuuhteen.
Töhnät tutkittiin, mitään hiivaa tai allergiaepäilyä ei ole, toinen korva on täysin puhdas. Kielisi ehkä siitä että korvaan on alun alkaen joutunut jotain sinne sopimatonta joka on ajan kanssa aiheuttanut tulehduksen.
Noh, olen silti onnellinen että kyseessä on Vain korvatulehdus. Se on hoidettavissa. Loppukausi menee kuitenkin mönkään ja suunnitelmat uusiksi.
Mun sektio on 12.8. ja sen jälkeen kuukauden liikkumiskielto. Veeralla taas tod näk antibiootit jatkuu toista kuukautta. Alkaa olemaan syyskuun loppu ennen kuin meidän molempien saikku loppuu. :D
No, ehkä tokoillaan sit ens talvena ja hoidetaan itsemme koekuntoon ens kevääksi pk-puolen osalta, onpahan aikaa hinkata noudot ja eteenmeno kuntoon. :D
On tässä onneksi paljon mistä olla iloinen. Miitta tuli kotiin ja se oli aivan esimerkillisesti hoidettu ja hyvässä kunnossa. Mun tehtävä tässä on todella helppo. Ihan perus elämää.
Typy on ollut viikon himassa ja seitsenvuotiaata nartusta tuskin huomaa että se on hiljan pyöräyttänyt ison pentueen.
Turkki on toki huonossa kunnossa vielä, mutta sekin on jo viikossa mennyt parempaan päin, tukena biotiini, lohiöljy, bio selen + sinkki, msm ja glukosamiini. :D
En voi kuin olla maailman onnellisin tästä yhteistyöstä Petran kanssa. Kaikki on hoitunut aivan upeasti alusta loppuun. <3
Saatiin me Pälkäneeltä tuliaisiakin kun Lasse päätti ottaa itselleen uuden harrastuskoiran kasvamaan. Taloon tuli Way Out West Grand Slam, eli Heikki.
Mahtava, rohkea ja reipas kakara. Ja vielä ruskea. En ehkä kestä! <3
En olisi kuunaan voinut itselle koiraa ottaa tähän tilanteeseen, joten hiljaa mielessäni olen toivonut että Lasse ottaisi, Osmo kun on jo 5,5 v. Voi valtavaa mikä onni.
Ihanaa kun Miittakin on kotona. Tupa on ollut tyhjä ilman sitä. Mamselli pääsi heti lempipuuhaansa, eli uimaan. :)
Ei meillä täällä tylsää tule. :)
Mutta terkut meiltä kaikille ja ihanaa loppukesää!
Arvostakaa joka treeniä ja kisoja, niitä epäonnistumisiakin, kun on terve koira jonka kanssa pääsee. mikään ei ole itsestäänselvää. <3