Tänään Kokkolassa viimeistä vietiin.
Saatiin koepaikka kun oltiin ajoissa liikkeellä ja päästiin Kokkolaan Keski-Pohjanmaan Koirakillan järjestämään hallikokeeseen Kiltareenalle.

Olin helpottunut, että koe oli hallissa, koska täällä on ollut ihan älyttömän vaihtelevat kelit ja muutama päivä sitten tuli esim. 10 cm lunta... :P

Aika säälittävän vähän on treenejä alla, mutta mulla oli kyllä luotto koiraan kun se nämä asiat osimoilleen osaa.
Lähdettiin siis ajelemaan kohti Kokkolaa avoimmin mielin, ei mitään suorituspaineita, mutta tiesin, että meillä on ihan hyvät mahdollisuudet ykköstulokseen.

Kisapaikalla tuli ensin törsättyä sievoinen summa mihinkäs muuhun kuin koirakrääsään. Hirveetä kun laitetaan noin mahdottoman kattava tarvikemyynti pelipaikalle, eikä mitään tilulilu -kampetta vaan kunnon tavaraa.
Noh, tuli hankittua ne mitä tarvittiin, eikä tarvinnut maksaa postikuluja. :D

Kisapaikalla hengattiin taas hyvissä ajoin ennen omaa vuoroa, Veeralla oli loppunut juoksu n viikko ennen koetta joten halusin taas tyynnytellä omaa pääkoppaani.
Veera ei taaskaan piitannut mistään mitään, kunhan yritti saada ihmisiltä herkkuja taskuista. On se äärimmäisen lungi elukka tuommosessa härdellissäkin.
Pari kilpakumppania tuli oikein ääneen ihmettelemään että kuinka se voi olla noin rauhallinen täällä. Niinku dobermanniksi. Äitiinsä tullut. :)
Ainoa tilanne missä meinas mennä tunteisiin oli, kun joku kisaajista päästi koiransa tosi iholle ja vielä takaapäin. Veera ei rähähtänyt, mutta niskavillat nousi ja murisi. Sanoin omistajalle, että ei päästä koiraansa meidän iholle ja hän siirtyi siitä onneksi sitten kauemmas.

No sitten itse liikkeisiin.

Paikallaolosta saimme 10 p.
Itseäni tosin häiritsi kun Veera haisteli jonkin verran maata, mitä normaalisti ei tee. Kuulin kuitenkin paikalliselta kisakumppanilta, että hallissa oli edellisenä päivänä ollut treenit joissa oli kylvetty oikein urakalla ruokaa.
Siitäpä tuli ajatus että pitää tehdä varmaan sellaisia treenejä joissa oikeasti jättää sitä sapuskaa koiran ympärille ja niitä ei saa haistella eikä ottaa. Eihän noista kisapaikoista tosiaan koskaan tiedä mitä siellä on vastassa.

Seuraamisessa tein hyväksi havaitut normivirittelyt ja saldona siitäkin 10 p.
Täytyy sanoa, että kyllä sen kanssa kelpaa kentälle mennäkin, tekee kyllä niin hienosti, hyvässä tilassa ja teknisesti puhdasta seuraamista. JOtkut tokotuomarit arvostaa väljempää, mutta tältä saimme erityiskehuja upeasta seuraamisesta. Veera ei kosketa mua, ts paina ja on suorassa, käyttää hyvin takapäätä ja kontakti on järkkymätön. Ai lav! <3

Maahanmenosta saimme 9 p. ja siinä valmisteleva osuus meni hienosti. En ole varma mistä piste lähti, lienenkö antanut huomaamattani jonkin vartaloavun? Pitänee taas kevään korvilla kuvata treenejä. :)

Luoksetulosta 8 ½ ja Veera törmäsi minuun kevyesti. :D
Tätä ei olekaan tapahtunut ikinä ennen.
Mutta eipää siinä, malttoi odottaa käskyä rauhassa, mutta tuli sata lasissa luokse. Jarrut ei vaan tällä kertaa toimineet arvioidun mukaisesti. Sivulletulo edestä oli hyvä.

Noutoesineen pitämisestä 10 p. eikä siinä sen kummempaa.

Kaukot, jotka on olleet tosi vahvoilla, tarvitsivat lisäkäskyn. Enpä ollut tajunut treenata niin, että niissä on merkit koiran molemmin puolin ja ennen liikettä Veera selvästi olisi niitä ollut menossa tsekkaamaan jolloin keskittyminen hieman herpaantui. Saimme siis yhdellä lisäkäskyllä 7 p. mutta muuten meni hyvin.

Hypyssä tulikin sitten kunnon sekoilua. Mentiin hyppypaikalle, sitten tuomari ja liikkuri rupes miettimään että kummaltas puolelta se tulikaan ja käskyttivät meidät esteen toiselle puolelle. Seurautin Veeran sinne ja oltiin valmiit, kunnes sanoivatkin että kyllä se oli sittenkin tältä toiselta puolelta ja seurautin Veeran taas takaisin esteen toiselle puolelle.

Itsellä levis paketti ihan totaalisesti ja Veerakin alkoi olla aika h-moilasena että mitäs hittoa täällä tapahtuu. :D
Täten Veera kiersi esteen just siltä puolelta missä oltiin suhattu edes takas. Siitä sitten 20 p. menetys, liikkeestä joka on ollut meille pomminvarma. Mutta niinhän se on, että eläimien kanssa mikään ei ole niin varmaa kuin epävarma. :)
Ja sattuuhan näitä. Olis harmittanut jos tämän takia olisi ykkönen jäänyt saamatta.

Hitokseen jännitti riittääkö pisteet.
Onneksi siellä oli useampi kymppi pohjalla niin se yksi nolla ei meiltä ykköstulosta vienyt!
Koira tottavie tuloksensa ansaitsi! <3

Loppupisteet olivat 167,5 ja sijoitus 4/12 ja TK1.

Nyt on hyvä keskittyä muihin juttuihin ja jättää toko hetkeksi paussille.
Hassua, meidän ei edes pitänyt tokoilla, mutta nyt on jo semmonen pylpyrä hankittu mitä avoimessa kierretään. Ruutumerkit on myös ostoslistalla. :D

Jospas sitten ens syksyn pimetessä innostuisimme taas hallikisoihin. :)

On se kyllä mukava omistaa koira, jonka kanssa mikä vaan on mahdollista. Veera on kyllä aivan huippu ja täydellinen mulle. <3

Ja tapahtui niinä päivinä, että Miitan kauan odotettu juoksu alkoi ja saimme ruveta suunnittelemaan pidemmän luokan riiusteluretkeä sulhasen luo Stuttgartin kylkeen, Ludwigsburgiin.

Jännitykseltä ei vältytty kun ensin minä sairastuin karmeaan flunssaan ja ihmeen kautta toivuttuani sairastuikin kasvatusjohtaja Petra ja pikkuinen Benkku.

Mietittiin jo niinkin hullua ideaa kuin että olisin lähtenyt Miitan ja Juhon kanssa Saksaan meidän pikku pösöllä. Luojan kiitos kaikki retkueemme jäsenet kuntoutuivat ennen reissuun lähtöä.

Tiistaina, kuudentena juoksupäivänä otimme progetestin, arvo oli hyvin matala, 0,7.
Saksa on kuitenkin kaukana, eritysesti Ludwigsburg, joten meidän oli lähdettävä hyvissä ajoin. Tiistai-illalle emme saaneet enää lemmikkihyttiä laivasta, joten päädyimme lähtemään keskiviikkona.

Niin starttasi pieni pösöö kera Juhon 9 kk ja Miitan kanssa kohti Pälkänettä.
Perillä piti tietysti pakkailla tavarat autosta toiseen, syöttää vauvelit hyvin, hoitaa Miitta, syödä välipalaa, lulluttaa malipentuja ja ja ja..... Yhtäkkiä todettiin, että meillä on tulipalokiire Turkuun!

Niin starttasi retkueemme Pälkäneeltä seuraavin kokoonpanoin:

Kasvatusjohtaja Petra (forevör 25 v)
Meikäläinen (forevör 25 v.)
Juho (9 kk)
Benjamin (2 kk)
Miitta (6,5 v)

Kaikki oli valmista ja seikkailu edessä, kuhan ehittäs laivaan!

Kuin ihmeen kaupalla ehdittiin, eikä oltu edes jonon viimeisiä! :D

Ajettiin autokannelle ja oltiinkin sitten ihan kunnon sumpussa.
Benkku oli vielä niin pieni, että häntä kuljetettiin turvakaukalossa. Juholle oli otettava matkarattaat.
Joka puolelta änki ihmisiä ja koiria ja lisää ihmisiä, eikä ne matkarattaat mahtuneet kulkemaan autojen väleissä, vaan jouduttiin välillä laittamaan Benkku ja Petran tavarat parkkiin ja nostelemaan matkarattaita Juho kyydissä autojen yli.
Minulla siihen päälle tietysti kaikki omat tavarat ja Miitta narun päässä.
Ja sitten ne kaikki pujottelevat ihmiset ja koirat.
Soijaa pukkas, mutta turhaan. Miitta kulki vierellä kuin viilipytty ja istui odottamassa kun niin sanottiin.
Kaiken härdellin keskellä pujoteltiin puoli laivaa pitkin ahtaita hyttikäytäviä, ylös, alas, hissillä ja takas. Kiinalaisia säikkyjä turisteja, juoksevia lapsia, ihmisiä, koiria, lisää ihmisiä ja lisää kiinalaisia. Miitta kulki koko ajan rattaiden vierellä löysin remmein piittaamatta mistään ympärillä tapahtuvasta.
Selvittiin hyttiin hengissä, selvittiin jopa hienosti!
Ja ihan turhaa stressasin.

Päästiin hyttiin ja silloin Miitta vasta tajusi, että hänellä onkin nyt kaksi vauvaa hoidettavana! Voi kuinka se ihastui pieneen Benkkuun!
Kun me äidit vaihdettiin vaippoja niin Miitta katseli paheksuvasti kun hän ei saanut pestä peppuja. Miitan mielestä me tehtiin kaikki ihan väärin. :D

Noh, lapset oli jotakuinkin ruokittu niin päätimme lähteä kaupoille ja ravitsemaan itsemme. Miitta jäi kiltisti hyttiin nukkumaan ja siellä se möllötti rauhakseen kun tultiin takaisin.

Voi sitä onnea kun se tajusi, että saa nukkua minun ja Juhon vieressä! Luxusta! Ja vaikka oli kuinka kuuma niin saman peiton alle oli päästävä. :)


Päivä 2.

Heräsimme Tukholman satamassa, kamppeet kasaan ja autolle. Taas sama rumba rattaineen, koirineen ja tavaroineen niin ja kiinalaisineen, mutta edelleen sujui mutkitta.

Päästiin ulos laivasta ja reitti osoitti kohti Malmötä.

Ruotsissa oli kevät jo pitkällä, lunta ei missään!
Nautimme upeista maisemista, lapset olivat tyytyväisiä ja baana avoin.
Välillä käännyin pelkääjän paikalta antamaan pikku Benkulle tuttipulloa, Juho osasi jo itse juoda.

Pysähdyimme n 3 tunniin välein huoltoasemalle niin, että vauvelit pääsivät pois istuimistaan ja saatiin heidät ruokittua ja itsemme myös. Miitta pääsi myös välillä jaloittelemaan.
Miittaa ei juuri takakontista muuten näkynytkään kun se veteli sikeitä matkatavaroiden seassa. Ainoastaan jos vauvat itki, se katsoi huolestuneena että pärjätäänkö me nyt Petran kanssa ollenkaan.

Yks kaks oltiinkin etelä-Ruotsissa. Alunperin tarkoitus oli mennä Tanskaan pitkin Juutinrauman siltaa, mutta oltiin ajettu jo 50 km ohi, joten päädyttiin ottamaan lautta.
Se se olikin näppärää, lauttoja lähti vartin välein ja matkassa meni n 20 minuuttia. Jäätiin autokannelle, mutta oli pakko käydä haistelemassa raikasta meri-ilmaa ja tuulta.

Ei aikaakaan kun Tanska häämötti edessä!

Oltiin yhtä mieltä siitä, että Tanskaan ei majoituta hintatason vuoksi, joten päädyimme jatkamaan matkaa johonkin pohjois-Saksan seutuville.
Tanskassa oli silmin nähden kevät taas pidemmällä, mutta siitä ihanuudesta ei kauaa jaksettu nauttia. Järkyttävät tietyöt ja sen myötä aivan kamalat liikenneruuhkat.
Lisäksi meidän navigaattorin nainen oli ottanut dosetista vahingossa väärät läkkeet ja huuteli paniikissa ihan mitä sattuu.
Pysähdyttiin paikalliseen mäkkiin tankkaamaan vauvat ja itsemme ja niillä hiilareilla saatin taas energiaa jatkaa matkaa.

Viimein tulimme toiselle lautalle, joka veisi meidät Saksaan! Wuhuuuu mikä tiimi!
Lauttamatka oli hieman pidempi, vajaa tunnin ja menimme sisälle kahvittelemaan, vaihtamaan vauveleille vaipat ja syömään.
Maisemat olivat häkellyttävät upeassa ilta-auringossa.

Olimme todella Saksassa!
Taivas oli upea ja puut piirsivät mustat, terävät silhuetit sitä vasten. Kuin maalauksessa.

Vauvat nukkuivat ja me aikuiset ajateltiin, että päästellään menemään vielä hetki. Hetki muuttuikin muutamaksi tunniksi ja päädyimme Hannoverin liepeille etsimään seuraavan unipaikan. Matkaa siis Tukholmasta Hannoveriin reilu 1100 km. Melkonen sissi tuo Kasvatusjohtaja!

Yövyttiin sellaisessa omenahotellin tyyppisessä itsepalvelumotellissa missä ei ollut henkillökuntaa ollenkaan. Uni tuli tarpeeseen ja Miitta oli tohkeissaan kun nyt sai nukkua minun, Juhon, sekä Petran ja Benkun välissä. :D
Ihanan varovainen Miitta olikin pienten kanssa, hoitamisyrityksiä piti vain välillä hieman rajoittaa.


Päivä 3.

Aamu valkeni, pissatin Miitan ja vein sen autoon. Käytiin pikapesulla, ruokittiin vauvelit ja hypättiin uljaaseen Mondeoon.
Jossakin vaiheessa tuli Benin omistajilta viestiä, että missä päin mennään. Kovasti luulivat ettei itsekään tiedetä, kun sanottiin olevamme Hannoverin liepeillä. Meillä oli enää reilu 500 km matkaa taitettavana kohteeseen. :)

Autobaanan varrelta löytyi hyviä paikkoja aamupalalle ja lasten hoitoon. Pysähdyttiinkin syömään ja liikuttamaan Miittaa melko pian.
Oli ilo taas huomata, ettei Miitta piitannut tuhatta ja sataa ohi suhahtelevista autoista eikä mistään muustakaan mitään.

Vaikkei ajon suhteen mitään tavoitetta asetettukaan niin oli selvää, että oltaisiin perillä vielä samana iltana!

Meidät kutsuuttiin Stuttgartin dobermann klubille, jossa Benin omistaja Jürgen oli vetämässä illan koulutusta.

Löysimme ihmeen kaupalla perille ja vastassa oli hieno klubitalo A-oikeuksineen, ruokaravintoloineen ja aidattuine kenttineen. Vähän erilainen meininki kuin koto-Suomessa.

Meidät otettiin lämpimästi vastaan ja katselimme harjoituksia muun porukan kanssa. Tietysti oli mukava nähdä erilaisia koiria ja taas aika erilainen tapa treenata niitä.
Oli mukava nähdä myös kaksi Benin urosjälkeläistä, molemmat olivat oikein mukavan oloisia koiria.

Harjoitusten jälkeen menimme klubitalolle illalliselle ja kaikki olivat kovasti kiinnostuneita matkastamme ja siitä, miten ihmeessä ollaan lähdetty näin hullulle reissulle vauvojen kanssa.
Huono huumori kukki, meillä oli mukavaa, vauvat viihtyivät ja olivat levollisia ja ruoka oli hyvää.

Aika väsyneinä lähdimme suunnistamaan kohti hotellia kymmenen aikaan illalla.

Viimein perillä!
Checkasimme sisään ja otimme vauvelit ja matkatavarat kantoon ja suuntasimme etsimään huonettamme.
Minä jäin vauvojen kanssa odottamaan ja Petra lähti hakemaan Miittaa autosta.
Vuoden koiranomistaja -palkinto myönnettiin minulle kirkkaasti! Olin unohtanut oven sekkosen selälleen ja Miitta olisi voinut koska tahansa lähteä omille teilleen. Siellä se pötkötteli onneksi tyytyväisenä ilman huolen häivää.
Olisihan se ollut melkoista mennä Saksaan kadottamaan koira. Ajatuskin kauhistuttaa, nyt jo vähän naurattaa, mutta päällimmäisenä kauhistuttaa.

Kaikki hyvin ja koira turvassa päästiin viimein yöpuulle väsyneinä ja onnellisina!

Päivä 4.

Aamu valkeni ja lähdin Miitan kanssa lenkille anivarhain.
Voi sitä ihmetystä millaiset maisemat hotellilta aukenikaan!

Oltiin sovittu yhdeksäksi treffit Jürgenin kanssa heille, josta mentäisiin porukalla jäljelle katsomaan Benin pojan, Alfredin treenejä.

Oltiin siis aamulenkillä puoli seiskan aikaan Miitan kanssa. Ei ristin sielua missään ja mitkä maisemat!

Käytiin nauttimassa hotellin aamiaista, pakattiin karavaani ja suunnattiin kohti Ludwigsburgin laitamia, Jürgenin tukikohtaa.

No tietysti eksyttiin. Oltiin keskustassa, navigaattori sekoili, oli toinenkin samanniminen katu eri puolella Ludwigsburgia ja lopulta puhuttiin jo seitsemännen kerran Jürgenin kanssa puhelimessa ja yritettiin selittää missä ollaan.
No ei siinä auttanut kuin laittaa dataroaming päälle ja turvautua googlemapsiin ja lopulta löydettiinkin perille idylliselle asuinalueelle.

Lähdettiin samoin tein ajelemaan pelloille ja hämmentyneinä ihailimme maisemia. Vihreyttä ja vehreyttä silmänkantamattomiin.

Katsoimme Benin pojan treenin ja Alfred vaikutti oikein mukavalta ja lahjakkaalta koiranklopilta.
Heillä oli myös hieman erilaiset häiriöt siellä jäljellä.....

Samalla Jürgen halusi moikata Miittaa ja tavattuaan sen hän totesi, että luonnetesti on mennyt hyväksytysti läpi.
Isäntä itse on isokokoinen, möreä-ääninen semmoinen vähän mörökölli ja sanoi, että moni narttu on kääntynyt kannoillaan hänet nähtyään.
Miitta tietysti laittoi itsensä liki ja nautti saamastaan huomiosta. :D

Käytiin vielä pikku kävelyllä miitan ja Benin kanssa ja sovittiin ensimmäinen astutus samalle illalle.

Siinä välissä mentiin käymään Lidlissä ruokaostoksilla ja paineltiin kämpskälle hetkeksi rentoutumaan. Sovittiin että nähdään siinä Lidlillä myöhemmin ja päästään katsomaan Alfredin purutreenejä paikallisen SPL -alaosaston kentälle.

Hirrrween helpolta tuntui reitti lidliltä hotellille ja itsevarmana ajateltiin, että tämä menee kuin vettä vaan.
No eksyttiin. Taas. Ja oltiin taas ihan missä sattuu.
Navigaattorin nainen huusi hilfeä ja isäntä scheissea (silleen puolihuumorilla). Meitä nauratti, itketti, hävetti ja v*tutti samaan aikaan.
Pitikin taas kuvitella että tajutaan tästä paikasta jotain! :D

No, kaikkien kommellusten jälkeen isäntä oli takasin kotona ja ajettiin siten sinne. Ja lähdettiin sellasta kyytiä treenikentälle, että voidaan puhua jo G-voimista. Huhhu.

Pysähdyttiin johonkin matkanvarrelle kävelyttämään Alfredia ja samalla saatiin ihailla maisemia ja huoltaa jälkikasvua. :D

SPL -klubimajalla sitten katsottiin Alfredin valmistautumista ZTP -testiin, kylläpä siellä viedäänkin koiria eri tavalla kuin täällä Suomessa.
Nautiskeltiin ensimmäisen kesäpäivän +20 asteesta, nautittiin kahvia ja raparperipiirakkaa.

Käytiin vielä Miitan kanssa lenkillä kukkuloilla, maisemat oli niin sanoinkuvaamattoman upeat, että väkisinkin tuli vähän kateelliseksi.

Klubilta lähdettiinkin sitten Jürgenin ja Andrean luokse, jonne myös Benin kasvattaja Carola oli tullut Miittaa moikkaamaan ja auttamaan astutuksessa.

Tietystikin kaikki paperit oli unohtuneet hotellille, joten me lähdettiin 'ihan nopeasti' hakemaan niitä. Ja eksyttiin. Taas. :D

No nyt ei kuitenkaan niin pahasti ja kun Jürgen ekan kerran soitti että missä te (nyt taas) olette, niin oltiin onneksi jo siinä heidän pihassa.

Katsottiin paperit läpi puolin ja toisin ja ruvettiin hommiin.
Petra jäi sisälle vauvavahdiksi ja oli ikkunan takana seuraamassa pyhää toimitusta. Minä, Andrea ja Carola hoidettiin astutus.
Ben kyllä tiesi mitä ja miten teki, saatiin jo ensimmäisellä kerralla hieno onnistuminen ja yli puolen tunnin nalkki.

Astutuksen jälkeen saimme nauttia perheen vieraanvaraisuudesta kolmen ruokalajin menun merkeissä. Ruoka oli herkullista, seura erinomaista ja huumori huonoa. Siis täydellistä!!

Vauvelit viihtyivät hyvin ja koirat viettivät aikaa meidän kanssa. Oli ihana tutustua myös Benin 13 vuotiaaseen emään, Lucyyn Benin ja Alfredin lisäksi. Kukaan koirista ei ollut aiemmin nähnyt vauvaa, mutta suhtautuivat meidän pikkuisiin lempeän rauhallisesti. Ben oli erityisen hurmioitunut ja antoi Juholle jopa helliä suukkoja rattaisiin. Ja Juho tykkäsi Benistä valtavasti. :)
Ben oli ääimmäisen avoin, ystävällinen ja tasapainoinen uros, oikea onnellinen kultapoika!

Kun palasimme hotellille, oli näääkyyy kooomeeea. Nimittäin turkkilaiset häät. Parkkipaikka täynnä autoja ja ihmisiä, kuin ihmeen kaupalla löydettiin autolle paikka. Joka paikassa juoksevia ja kiljuva lapsia, ihmisiä, musiikki jytäsi, parfyymi haisi niin voimakkaalle että meinas nenänkarvat kärähtää..... Ja siellä me taas pujoteltiin vauvojen ja Miitan kanssa. Huhhuh.
Selvittiin huoneeseen ja oli helpottaaa vetää ovi perässä kiinni. Sinne ei sentään onneksi kuulunut älämölö...

Sovimme isäntäperheen kanssa aikataulullisista syistä, että toinen astutus tehdään jo seuraavana päivänä. Aamuksi saimme taas kutsun jälkipellolle, mutta tällä kertaa oli pakko jättää väliin, että ehtisimme hoitaa kaiken ennen lähtöä.


Päivä 5.

Herätys ja ihanalle aamulenkille taas Miitan kanssa.
Oli jotenkin haikea olo kun tiesin, ettei tänne tulla varmaan enää koskaan.

Pakkasimme kaikki tavarat jo valmiiksi, ajatuksena mennä aamupalalle ja sen jälkeen chekata ulos hotellista.
Kuinkas sitten kävikään, Juho alkoi oksentamaan. Ensimmöinen tuli huoneessa, kaikki vaatteet vaihtoon. Seuraava sitten aamiaisella ja niin edelleen. Oksennus lensi ihan kaaressa, utta onneksi Juho oli kuitenkin iloinen ja pirteä.

Jatkettiin kuten suunniteltiin, pakattiin auto ja vauvelit ja lähdettiin hotellilta puolen päivän aikaan.

Treffit oltiin sovittu vasta kolmeksi, joten meillä oli muutama tunti luppoaikaa. Päätimme siis sivistää itseämme kulttuurilla ja suuntana keskusta ja Ludwigsburgin linna.
Niin monta kertaa kun olimmekin eksneenä ajaneet sen ohi, mpäri ja ämpäri niin nyt sitä ei löytynyt millään. :D

Ajeltiin summan mutikassa pitkin kaupunkia ja löytyihän se viimein! Kun vimein löydettiin parkkipaikka niin enää ei ollutkaan ihan hirveästi aikaa jäljellä. Päätettiin kuitenkin mennä kävelylle upeaan puutarhaan, vaikkei linnaan sisälle ehdittykään ja iso osa alueesta jäi näkemättä. (Ehkä pakko päästä joskus uudestaan!)

Juho oksensi edelleen, mutta onneksi oli pirteä ja hyväntuulinen ja suostui juomaan. :)

Linnalta suunnistimme Jürgenin luokse. Yllättäen taas eksyttiin. Voi jummi miten paljon voi ihmisiä hävettää. :')

No,onneksi meihin ja meidän navigaattoriin suhtauduttiin jo saksalaisella huumorilla. :D

Lopulta onnellisesti kohteessa ja hoidettiin toinen astutus kunnialla läpi. Taas hieno onnistuminen ja pitkä nalkki.
Benin ilme kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. :D

Vieraanvarainen isäntäväki oli taas valmistanut kolmen ruokalajin illallisen, tällä kertaa italialaista ruokaa. Ja voi niitä herkkuja!

Syötiin, naurettiin ja rupateltiin. Juho oli aiemmin päivällä saanut pieniä annoksia kerrallaan vettä ja nyt olikin ollut jo useamman tunnin oksentamatta. Isäntäväki syötti koirilleen vauvojen porkkanasosetta, joten annettiin sitä Juholle pieninä annoksina veden kanssa ja onneksi se pysyikin sisällä. :)

Illallisen jälkeen vaihdettiin halaukset ja poskipusut ja lähdettiin ajelemaan takaisin kohti pohjoista.

Eksyttiin vain pari kertaa, jälleen naigaattorin ekoilun ansiosta. Pisteet kuskin hermorakenteelle, täytyy sanoa että on muuten pitkä pinna Kasvatusjohtajalla!

Ajeltiin niin kauan kuin suinkin jaksettiin ja tulikin päästeltyä sellainen 900 km putkeen. Oltiin siis jo 40 km päässä satamasta.

Hotelli oli etsittävä ja saatiinkin oikein sviitti yhdestä tienvarsihotellista. :')


Päivä 6.

Aamulla aamupalan jälkeen suorinta tietä satamaan ja lautalla Tanskaan. Olin jo ajatellut että Juhon tauti olisi ohi, mutta lauttamatkalla oksennus lensi taas kaaressa, onneksi satuttiin olemaan lastenhoitohuoneessa ja sain sihdattua suunnilleen kaiken suoraan lavuaariin.

Tällä kertaa ajoimmekin Tanskasta Juutinrauman sillan kautta, joten vältimme tietyöt ja Ruuhkan ja pääsimme Ruotsin puolelle kohtuullisen kivuttomasti. Ruotsissa meiltä tarkastettiin ensimmäistä kertaa jopa passitkin!

Pysähdyttiin johonkin huoltoasemalle pissattamaan Miittaa ja syöttämään vauvoja. Siitä sitten matka jatkui kohti pohjoista.

Siinä jossakin Skånen maisemissa totesin Petralle että mun ruhoni valtasi kokonaisvaltainen väsymys. Ajattelin että pienet torkut auttaisi.
Pilkin siinä ja heräsin kummaan tunteeseen. Äkkä pussi kouraan ja olikin minun vuoro alkaa oksentamaan kaaresssa.
Korkea kuume nousi ja menin ihan toimintakyvyttömäksi.

Petra pysäytti välillä antamaan vauvoille maitoa ja minä en pystynyt edes liikkumaan.

Vain n 600 km Tukholmaan, huhhuh.

Tukholman päässä sitten tenkkapoo odottikin. Miten päästä Viikkarin terminaalille. :o
Joka puolella mistä olisi pitänyt kääntyä, oli tietyö. Siinä alkoi jo hermorakenteet rakoilemaan kun laiva näkyi, meillä oli todella niukasti aikaa olla siellä, mutta mistään ei löytynyt reittiä.

Kuin ihmeen kaupalla selvittiin laivaan viime hetkillä!
Saatiin taas vauvat, tavarat ja Miitta autokannelle purettua. Minä olin kuin zombi, onneksi auto oli viimeisenä ja ovet lähellä niin ei tarvinnut samanlaista episodia kuin lähtiessä.

Mentiin kuitenkin väärästä ovesta ja kierrettiin suunnilleen koko laiva turhaan. Sama härdelli ihmisineen, koirineen, ruuhkineen ja ja ja, vaan onneksi Miitta oli taas kuin ihmisen ajatus.

Kun päästiin hyttiin, otin Juhon viekkuun ja rojahdin pedille lamaantuneena. Petran kuumemittari tiesi kertoa, ettei hyvin mee.

Mutta hitsiläinen, oltiin laivassa ja huomenna Suomessa! Uskomatonta!!

Päivä 7.

Karmea olo, Juho oksensi aamulla, minä olin huonona, mutta onneksi Petra ja Benkku vielä kunnossa!
Kerättiin itsemme autoon ja lähdettiin kohti Pälkänettä. Matkalla pysähdyttiin apteekkiin hakemaan pahoinvointilääkettä ja panadolia.
Täytyy sanoa, että niistä oli kyllä apuakin. Ilman niitä en olisi kyllä voinut lähteä samana päivänä ajamaan Vaasaa kohti.

Pahoinvointilääke oli auttanut sen verran että pystyin vähän jopa syömään ennen lähtöä. Juholle hain lähikaupasta mustkkakeittoa, ab -jugua ja sokerisia pillimehuja, että selvitään kotiin.

Kotimatka ei ollut helppo, ekan kerran pysähdyin holtoaseman pihaan nukkumaan n 40 km matkan jälkeen. :')
Tunnin torkut tuli otettua myös parkanossa ja siitä sitten pääsin ajamaan loppumatkan putkeen.

Lopun vastoinkäymisistä huolimatta Upea reissu, mahtavat vauvat, mahtava seura, mahtava Miitta, upeita paikkoja, upeita ihmisiä, upeita koiria ja ennen kaikkea onnistuneet astutukset!

Nyt sitten odotetaan ja toivotaan että reissu kantaisi hedelmää.

Kilometrejä tuli Juhon ja Miitan kanssa n 4600, että sellainen Juhon eka ulkomaanmatka!
Mutta paremmin ei olisi voinut mennä.

Näin parin viikon toipumisen jälkeen en voi muuta sanoa kuin että tekisin kaiken uudestaan. :)