Viikko on kulunut kokeesta ja ehkä tässä alkaa olemaan sen verran palautunut että voi kerrata vähän niitä valmistautumisviikkojen kommelluksia. :)
Sillon ku tämän extempore -päätöksen tein, että kokeeseen mennään, oli meillä aikaa n 2,5 kk. Sehän tuntui siltä, että tässähän kerkee vielä vaikka mitä.
No, siinä sitten tulikin vähän muuta, kun Lassen kotitalo myytiin ja sen ohella ei tullut treenattua juuri ollenkaan.
Kyllähän Miitta on nämä asiat osannut. Jep jep. :')
Kas vain, yhtäkkiä kokeeseen onkin se kaksi viikkoa ja alan tekemään kisanomaista treeniä. Miitalla tietysti juoksu parhaimmillaan ja laatikosta löytyi viisi vaihdetta lisää.
Jäljellä ei ollut mitään suurempaa ongelmaa, ei ole koskaan ollut. Tein viikkoa ennen koetta yhden kisanomaisen jäljen. Täysin tyhjää n 300 askelta, kaksi kulmaa ja kaksi esinettä. Tokan esineen jälkeen jälki jatkui vielä n 100 askelta ja siellä oli sitten ruokaa, purkkia ja palloa. Se meni todella hyvin ja jäin rauhallisin mielin jäljen suhteen. Miitalle jäi päällimmäisenä mieleen että kannatti. :)
Mutta se tottis, se tottis......................
Pikku pulmaa teetti seuraamiskaavion jälkeen se, että Miitan mielestä Nyt Tulee Eteenmeno. Sen Täytyy Tulla.
Mopo vaihteella 8 ja turbo pohjassa. Siitähän on sitten tosi hyvä tehdä jääviä. :P
Noh. Mietin, että pitää olla realisti. Eteenmenoa ei treenata kertaakaan ennen koetta. Nyt pitää saada tunnetilaan muutos, vaikka sitten eteenmenon hinnalla.
Sain jollain asteella ajatuksen pois eteenmenosta, mutta koetilanteessa se ei vielä riittänyt, kuten huomattu. :D
Seuraava a-haa elämys tuli myöskin koetta edeltävällä viikolla.
Miitta ei ole tehnyt PK A-estettä kuin kerran ja siitä on kolme vuotta. Heh. :)
Tekniikka on opetettu agility A-lla kun muuta ei ollut tarjolla. Sitä tekniikkaa kun ollaan hiottu vielä agilitytreeneissä joskus vuonna kuokka kontaktipintojen kautta, niin hyvin näkyi juurtuneen turvallinen tekniikka takaraivoon.
Käytiin siis kentällä kokeilemassa PK-A:ta ja hienosti meni.
Huh, rasti seinään. :')
No joo, sit todettiin et eipä oo muuten tehty paritreeniä vieraan koiran kanssa öööh, en muista koska.
No, kuvioihin tietysti luottoappari ja parhaus treenikaveri Sandra Ferran kanssa.
Ekassa treenissä Miitta kuumui jonkin verran kun tytöt teki noutoa. Sanoin vielä ääneen että kylläpä se nosti kieppejä. Nouto on Miitalle aika tärkeä juttu.
No, seuraavissa reeneissä sama homma ja jälleen sanoin sen ääneen. Jonka jälkeen viisaana ohjaajana irrotin liinan ajatuksena tehdä jääviä. Irrotin liinan, mikä mua vaivaa?!
Sandra haukutti Ferraa meidän takana ja mä lähdin seurauttamaan Miittaa. Sandra heitti pallon hyppyesteen yli ja lähetti tuo -käskyllä perään.
Samassa Miitta läks lapasesta ja suoraan Ferran luo ja "kissatappelu" alkoi nanosekunnissa.
Voi jumanlaare sentään.
Yhtä nopeesti kuin kähinä alkoi, saatiin se loppumaan. Luojan kiitos selviydyttiin kaikki ilman suurempia vammoja. :o
Miitta sai luonnollisesti palautetta ja jatkettiin reeniä hetki ja jäätiin vielä hengaamaan koirien kanssa kentän reunalle ettei mitään jäisi hampaankoloon.
Miitta ei ole _koskaan_ meinannut edes lähteä multa lapasesta, mutta pitkä tauko, juoksut, oma kenttä ja mustasukkaisuus saivat yliotteen.
Minä tietysti ihan hermot riekaleena. Koe on lauantaina ja mun koira päättää omistaa maailman tiistaina. Apuva.
Tärkeintä kuitenkin ettei mitään sattunut, huhhuh.
No, taas löytyi luojan kiitos auttavaa kättä, kun saatiin meidän maalimies Mika ja Sandra appariksi aiheuttamaan häiriötä paikallaanmakuuseen kun arvelin, että nouto saattaapi siinä tuottaa ongelmaa.
Heiteltiin kapulaa, huudeltiin käskysanoja jne ja päästiin puuttumaan hyvin. Onnistunut treeni ja tämä oli siis koeviikon keskiviikko. Nyt pää kylmänä, mä ajattelin. Yks treeni kerrallaan mennään.
Sovittiin että seuraavassa reenissä mennään koekentälle ja Miitta paikallaan makuuseen ja toinen koira telineille noutamaan. Päätin että vasta viimesessä tottisreenissä teen lopullisen päätöksen osallistutaanko. Kenenkään toisen suoritusta en todellakaan lähtisi pilaamaan koetilanteeseen.
No joo, tuli seuraava tottisreeni, kävin virittelemässä liinan varuiksi, mihin laittaisin Miitan kiinni.
Sitten kuningasidea ja a-haa elämys: kuusimillinen starttipistooli :D
Miitalle oli ammuttu viimeksi n 3 vuotta sitten MH -kuvauksessa, jossa se innostui toisesta laukauksesta joka kaikui suojelukentältä. Reagoi siihen kuten piiskan ääneen, joka on kuulemma tyypillistä suojelukoirille.
No, ajattelin, että olis se varmaan hyvä kokeilla ennen koetta. Tämä oli siis torstai.
Oltiin ihanan treenikamuni Annen kanssa pari, tehtiin kokeenomainen treeni.
Kun laitoin Miitan paikkamakuuseen ja menin odotuspaikalle, Anne lähti tekemään kaaviota ja minä ammuin. Ja Miitta nousi häntä tötteröllä tsuumaten että missä on MaaliMies, singahti ja sai mukavan pikku pakotteen liinasta. Mun nuhteluiden saattelemana menin häpäisemään sen totaalisesti ja palautin sen takaisin maahan. Tietysti palautin sen siinä ja rauhotin. Uusiin laukauksiin ei enää reagoinut.
Uusi kiva "pikku" ongelma näin kaks päivää ennen koetta. Hyvä jumala sentään, mitä tästä voi tulla?!
No, positiivistakin treeneissä oli; kun Anne teki noutoja niin Miitta suorastaan vältti katsomasta telineille. Eli edellinen treeni oli todella mennyt perille noutojen suhteen.
Mutta nämä laukaukset, huhhuh.
Taas suunniteltiin viime hetken paniikkitreeniä, mutta elin kuitenkin toivossa. Kun kerran noudosta kuumuminen saatiin noin hyvin blokattua niin en pitänyt mahdottomana tätäkään.
Treeni kerrallaan, mietin ja en edes murehtinut vielä koko koetta vaan keskityin joka päivä siihen mitä tehtiin.
Perjantaina ennen puruja tehtiin viimeinen pikainen treeni, jossa katsottiin mitä on tapahtunut ja onko mitään.
Miitta ei hievahtanutkaan, eikä reagoinut paikallaanmakuussa laukauksiin mitenkään. Seuraamisessa se hieman kuumui niistä, johon jouduin puuttumaan. (kokeessa jouduinkin antamaan lisäkäskyn ekan laukauksen jälkeen.)
Noutotelineelle katsomista vältteli edelleen. JES!!!
Nyt mulla oli sataprosenttinen luotto koiraan niissä tärkeimmissä asioissa, eli siinä, että parin suorittamista ei häiritä!
Ja Me Oltiin Menossa Kokeeseen, kuinka mahtavaa kaiken jälkeen! :)
Mua ei ressannu tipan vertaa se, että tiesin koulutuksen olevan tottiksessa aivan vaiheessa. Uskoin että tulokseen olisi mahdollisuus ja A ja C -osat ei niinkään huolettanut, vaikka viimeiset purut ei niin hyvin menneetkään. Tiesin, että siellä saan kyllä Miitan lapaseen.
Perjantai-iltana tulin reeneistä kotiin ja siivosin auton. Laitoin vedet valmiiksi ja tarkistin, että kaikki tarvittava on siellä missä kuuluu.
Mä en jättänyt mitään mahdollisuutta viimehetken hukassa oleville tavaroille tai muillekaan stressitekijöille, kaikki oli valmiina.
Mä olin valmis!
Ja kaiken tämän saatananmoisen sekoilun jälkeen mun pää oli kasassa, mun koira oli hallinnassa ja me oltiin osallistumassa aamulla elämämme ekaan suojelukokeeseen.
Pakko vielä kiittää kaikkia auttaneita. Sydämeni pohjasta Kiitos kun olitte mun rinnalla ja teitte tästä mahdollista! <3
Mun hermorakenne on oikeasti ollut menneisyydessä melkoisen huono. Olen ollut tosi kärsimätön ihminen ja kovin kova koheltamaan koirankoulutuksessa. Temperamenttisen koiran kanssa se on tuonut omat haasteensa ja olen joutunut opettella olemaan ihan uusi ihminen, uusi ohjaaja.
Rauhallinen, mustavalkoinen ja aidosti tyytyväinen pienistäkin onnistumisista. Ja nöyrä.. ennen kaikkea.
Ja tämä koe oli mun pitkässä matkassa yksi ensimmäisistä ja tärkeimmistä virstanpylväistä. Pää pysyi kasassa tiukkojenkin paikkojen tullen, kokeessa oli valtavasti aihetta todelliseen iloon. Paljon onnistumisia, eikä epäonnistumisiin edes meinattu kuolla. Ei tehnyt edes tiukkaa.
Toivottavasti matka on pitkä ja tulee monta uutta virstanpylvästä ja uutta tarinaa kommelluksineen. :)
Mihin se tie viekään niin yhdessä kuljetaan rinnakkain. Minä ja mun rakkain Miitta. <3
Sillon ku tämän extempore -päätöksen tein, että kokeeseen mennään, oli meillä aikaa n 2,5 kk. Sehän tuntui siltä, että tässähän kerkee vielä vaikka mitä.
No, siinä sitten tulikin vähän muuta, kun Lassen kotitalo myytiin ja sen ohella ei tullut treenattua juuri ollenkaan.
Kyllähän Miitta on nämä asiat osannut. Jep jep. :')
Kas vain, yhtäkkiä kokeeseen onkin se kaksi viikkoa ja alan tekemään kisanomaista treeniä. Miitalla tietysti juoksu parhaimmillaan ja laatikosta löytyi viisi vaihdetta lisää.
Jäljellä ei ollut mitään suurempaa ongelmaa, ei ole koskaan ollut. Tein viikkoa ennen koetta yhden kisanomaisen jäljen. Täysin tyhjää n 300 askelta, kaksi kulmaa ja kaksi esinettä. Tokan esineen jälkeen jälki jatkui vielä n 100 askelta ja siellä oli sitten ruokaa, purkkia ja palloa. Se meni todella hyvin ja jäin rauhallisin mielin jäljen suhteen. Miitalle jäi päällimmäisenä mieleen että kannatti. :)
Mutta se tottis, se tottis......................
Pikku pulmaa teetti seuraamiskaavion jälkeen se, että Miitan mielestä Nyt Tulee Eteenmeno. Sen Täytyy Tulla.
Mopo vaihteella 8 ja turbo pohjassa. Siitähän on sitten tosi hyvä tehdä jääviä. :P
Noh. Mietin, että pitää olla realisti. Eteenmenoa ei treenata kertaakaan ennen koetta. Nyt pitää saada tunnetilaan muutos, vaikka sitten eteenmenon hinnalla.
Sain jollain asteella ajatuksen pois eteenmenosta, mutta koetilanteessa se ei vielä riittänyt, kuten huomattu. :D
Seuraava a-haa elämys tuli myöskin koetta edeltävällä viikolla.
Miitta ei ole tehnyt PK A-estettä kuin kerran ja siitä on kolme vuotta. Heh. :)
Tekniikka on opetettu agility A-lla kun muuta ei ollut tarjolla. Sitä tekniikkaa kun ollaan hiottu vielä agilitytreeneissä joskus vuonna kuokka kontaktipintojen kautta, niin hyvin näkyi juurtuneen turvallinen tekniikka takaraivoon.
Käytiin siis kentällä kokeilemassa PK-A:ta ja hienosti meni.
Huh, rasti seinään. :')
No joo, sit todettiin et eipä oo muuten tehty paritreeniä vieraan koiran kanssa öööh, en muista koska.
No, kuvioihin tietysti luottoappari ja parhaus treenikaveri Sandra Ferran kanssa.
Ekassa treenissä Miitta kuumui jonkin verran kun tytöt teki noutoa. Sanoin vielä ääneen että kylläpä se nosti kieppejä. Nouto on Miitalle aika tärkeä juttu.
No, seuraavissa reeneissä sama homma ja jälleen sanoin sen ääneen. Jonka jälkeen viisaana ohjaajana irrotin liinan ajatuksena tehdä jääviä. Irrotin liinan, mikä mua vaivaa?!
Sandra haukutti Ferraa meidän takana ja mä lähdin seurauttamaan Miittaa. Sandra heitti pallon hyppyesteen yli ja lähetti tuo -käskyllä perään.
Samassa Miitta läks lapasesta ja suoraan Ferran luo ja "kissatappelu" alkoi nanosekunnissa.
Voi jumanlaare sentään.
Yhtä nopeesti kuin kähinä alkoi, saatiin se loppumaan. Luojan kiitos selviydyttiin kaikki ilman suurempia vammoja. :o
Miitta sai luonnollisesti palautetta ja jatkettiin reeniä hetki ja jäätiin vielä hengaamaan koirien kanssa kentän reunalle ettei mitään jäisi hampaankoloon.
Miitta ei ole _koskaan_ meinannut edes lähteä multa lapasesta, mutta pitkä tauko, juoksut, oma kenttä ja mustasukkaisuus saivat yliotteen.
Minä tietysti ihan hermot riekaleena. Koe on lauantaina ja mun koira päättää omistaa maailman tiistaina. Apuva.
Tärkeintä kuitenkin ettei mitään sattunut, huhhuh.
No, taas löytyi luojan kiitos auttavaa kättä, kun saatiin meidän maalimies Mika ja Sandra appariksi aiheuttamaan häiriötä paikallaanmakuuseen kun arvelin, että nouto saattaapi siinä tuottaa ongelmaa.
Heiteltiin kapulaa, huudeltiin käskysanoja jne ja päästiin puuttumaan hyvin. Onnistunut treeni ja tämä oli siis koeviikon keskiviikko. Nyt pää kylmänä, mä ajattelin. Yks treeni kerrallaan mennään.
Sovittiin että seuraavassa reenissä mennään koekentälle ja Miitta paikallaan makuuseen ja toinen koira telineille noutamaan. Päätin että vasta viimesessä tottisreenissä teen lopullisen päätöksen osallistutaanko. Kenenkään toisen suoritusta en todellakaan lähtisi pilaamaan koetilanteeseen.
No joo, tuli seuraava tottisreeni, kävin virittelemässä liinan varuiksi, mihin laittaisin Miitan kiinni.
Sitten kuningasidea ja a-haa elämys: kuusimillinen starttipistooli :D
Miitalle oli ammuttu viimeksi n 3 vuotta sitten MH -kuvauksessa, jossa se innostui toisesta laukauksesta joka kaikui suojelukentältä. Reagoi siihen kuten piiskan ääneen, joka on kuulemma tyypillistä suojelukoirille.
No, ajattelin, että olis se varmaan hyvä kokeilla ennen koetta. Tämä oli siis torstai.
Oltiin ihanan treenikamuni Annen kanssa pari, tehtiin kokeenomainen treeni.
Kun laitoin Miitan paikkamakuuseen ja menin odotuspaikalle, Anne lähti tekemään kaaviota ja minä ammuin. Ja Miitta nousi häntä tötteröllä tsuumaten että missä on MaaliMies, singahti ja sai mukavan pikku pakotteen liinasta. Mun nuhteluiden saattelemana menin häpäisemään sen totaalisesti ja palautin sen takaisin maahan. Tietysti palautin sen siinä ja rauhotin. Uusiin laukauksiin ei enää reagoinut.
Uusi kiva "pikku" ongelma näin kaks päivää ennen koetta. Hyvä jumala sentään, mitä tästä voi tulla?!
No, positiivistakin treeneissä oli; kun Anne teki noutoja niin Miitta suorastaan vältti katsomasta telineille. Eli edellinen treeni oli todella mennyt perille noutojen suhteen.
Mutta nämä laukaukset, huhhuh.
Taas suunniteltiin viime hetken paniikkitreeniä, mutta elin kuitenkin toivossa. Kun kerran noudosta kuumuminen saatiin noin hyvin blokattua niin en pitänyt mahdottomana tätäkään.
Treeni kerrallaan, mietin ja en edes murehtinut vielä koko koetta vaan keskityin joka päivä siihen mitä tehtiin.
Perjantaina ennen puruja tehtiin viimeinen pikainen treeni, jossa katsottiin mitä on tapahtunut ja onko mitään.
Miitta ei hievahtanutkaan, eikä reagoinut paikallaanmakuussa laukauksiin mitenkään. Seuraamisessa se hieman kuumui niistä, johon jouduin puuttumaan. (kokeessa jouduinkin antamaan lisäkäskyn ekan laukauksen jälkeen.)
Noutotelineelle katsomista vältteli edelleen. JES!!!
Nyt mulla oli sataprosenttinen luotto koiraan niissä tärkeimmissä asioissa, eli siinä, että parin suorittamista ei häiritä!
Ja Me Oltiin Menossa Kokeeseen, kuinka mahtavaa kaiken jälkeen! :)
Mua ei ressannu tipan vertaa se, että tiesin koulutuksen olevan tottiksessa aivan vaiheessa. Uskoin että tulokseen olisi mahdollisuus ja A ja C -osat ei niinkään huolettanut, vaikka viimeiset purut ei niin hyvin menneetkään. Tiesin, että siellä saan kyllä Miitan lapaseen.
Perjantai-iltana tulin reeneistä kotiin ja siivosin auton. Laitoin vedet valmiiksi ja tarkistin, että kaikki tarvittava on siellä missä kuuluu.
Mä en jättänyt mitään mahdollisuutta viimehetken hukassa oleville tavaroille tai muillekaan stressitekijöille, kaikki oli valmiina.
Mä olin valmis!
Ja kaiken tämän saatananmoisen sekoilun jälkeen mun pää oli kasassa, mun koira oli hallinnassa ja me oltiin osallistumassa aamulla elämämme ekaan suojelukokeeseen.
Pakko vielä kiittää kaikkia auttaneita. Sydämeni pohjasta Kiitos kun olitte mun rinnalla ja teitte tästä mahdollista! <3
Mun hermorakenne on oikeasti ollut menneisyydessä melkoisen huono. Olen ollut tosi kärsimätön ihminen ja kovin kova koheltamaan koirankoulutuksessa. Temperamenttisen koiran kanssa se on tuonut omat haasteensa ja olen joutunut opettella olemaan ihan uusi ihminen, uusi ohjaaja.
Rauhallinen, mustavalkoinen ja aidosti tyytyväinen pienistäkin onnistumisista. Ja nöyrä.. ennen kaikkea.
Ja tämä koe oli mun pitkässä matkassa yksi ensimmäisistä ja tärkeimmistä virstanpylväistä. Pää pysyi kasassa tiukkojenkin paikkojen tullen, kokeessa oli valtavasti aihetta todelliseen iloon. Paljon onnistumisia, eikä epäonnistumisiin edes meinattu kuolla. Ei tehnyt edes tiukkaa.
Toivottavasti matka on pitkä ja tulee monta uutta virstanpylvästä ja uutta tarinaa kommelluksineen. :)
Mihin se tie viekään niin yhdessä kuljetaan rinnakkain. Minä ja mun rakkain Miitta. <3
RSS Feed